”Hän on kuollut”, oli sen lääkärin toteamus, joka auttoi
äitiäni synnytyksessäni. Synnyin ennenaikaisena elokuun
20. päivänä 1917 eräässä talossa korttelissa numero 900
East Standifer kadun varrella McKinneyn kaupungissa Te-
xasissa. Synnytyksessä läsnä ollut isoäitini kertoi myöhem-
min, että minussa ei havaittu mitään elonmerkkiä. Luullen
minut kuolleeksi lääkäri oli asettanut minut vuoteen jalko-
päähän lattialle ja jatkanut yhdessä isoäitini kanssa äitini
hoivaamista. Hänen tilansa oli erittäin vakava. Hän oli ol-
lut hyvin sairaana useita viikkoja ennen syntymääni.
Noin neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua äitini al-
koi virkistyä, ja lääkäri sanoi isoäidilleni kipaisevansa vas-
taanotollaan hakemassa tarvitsemiaan kojeita. Hänen
mentyään isoäitini oli nostanut minut lattialta viedäkseen
minut ulos. Yhtäkkiä hän huomasi minussa elonmerkkejä.
Hän pesi minut ja kääri vaatteita päälleni. Hänen piti käyt-
tää hätävarakapaloita, koska olisin hukkunut tavallisiin
vauvanvaippoihin. Sitten hän punnitsi minut, ja pienten ka-
palovaatteiden kanssa painoin tuskin kiloa enempää, ilman
vaatteita alle kilon.
Nykypäivinä kun lääketieteellinen tietämys on edistynyt
ja käytössä on keskoskaapit, ei alle kilon painoisen kesko-
sen ole konstikaan jäädä henkiin. Minä olen syntynyt aika-
kautena, jolloin ei ollut keskoskaappeja. Syntymiseni ta-
pahtui kotona, joten keskosen henkiinjäämismahdollisuu-
det olivat lähes olemattomat.
Hetken päästä lääkäri palasi ja isoäitini kysyi häneltä,
mitä hän antaisi lapselle ruoaksi. ”Vauva on kuollut”, hän
vastasi, ”minähän tutkin hänet jo.” Kun isoäiti sanoi, että
olin elossa ja että hän oli pessyt ja pukenut minut, lääkäri
kopaisi taskustaan pari vauvanruokapakkausta: ”Syöttä-
kää nämä hänelle”, hän sanoi, ”ne riittävät pitempään kuin
lapsi tarvitsee.”
Isoäiti valmisti annoksen vauvanruokaa ja syötti sen
minulle. Kun kaikki oli lopussa, hän antoi minulle maitoa
ja syötti sitä tipan kerrallaan silmäpipetillä. Mummo sanoi,
että hän ei ollut koskaan nähnyt niin pikkuruista ihmis-
lasta. Hän muisteli omistaneensa suuren kamman, joka ei
ollut minua pitempi. Hän sanoi, että joskus pelkkä maito-
pisara suussani oli tukehduttaa minut. Aloin läkähtyä ja
tulin siniseksi.
Lapsuuteni ei ollut samanlaista kuin toisten lasten, sillä
sydämeni oli synnynnäisesti epämuodostunut. Koskaan en
kyennyt viettämään normaalia, aktiivista elämää. En ollut
täysin kykenemätön leikkimään, mutta toimintani olivat
rajoittuneita. En voinut juosta ja leikkiä yhtä paljon kuin
toiset lapset.
Niinä aikoina lapset alkoivat koulunkäyntinsä vasta
seitsemänvuotiaina. Siitä huolimatta opin lukemaan kuusi-
vuotiaana. Veljeni oli jo koulussa ja niin minä luin hänen
kirjojaan. Koskapa en voinut käyttää ruumistani, käytin
järkeäni.
Alettuani koulunkäynnin opin huomaamaan, että kivul-
loinen joutuu helposti toisten lasten kiusanteon kohteeksi.
Koin, kuinka suuria lapsen ahdistukset olivat. En voinut
tapella puolustaakseni itseäni. Hengästyin, tulin siniseksi ja
melkein menehdyin. Niinpä päätin, että minun tuli saada
hiukan tasoitusta.
Luokalla oli eräs poika – oikea härkä leikkiareenalla.
Hän oli muita kolmea vuotta vanhempi, mutta jäänyt
kolme kertaa luokalleen ja istui vielä meidän luokallamme.
Kun hän juoksi jonkun kimppuun, hän nujersi tämän heti
maahan. Koska hän tiesi, että minä en pystynyt tappele-
maan, hän nautti minun hakkaamisestani. Eräänä päivänä
löysin puolen metrin pätkän kakkosnelosen lautaa. Kun
poika seuraavan kerran tuli päälleni, sieppasin laudanpät-
kän, hyökkäsin vastaan ja nappasin häntä laudalla päähän.
Hän oli tajutonna neljäkymmentä minuuttia. Kohta hän
oppi jättämään minut rauhaan. Jos ei voi tapella, on opit-
tava huolehtimaan itsestään jollakin muulla tavalla – ja
minä tein sen. Vanhin veljeni ei myöskään tahtonut tapella
kanssani. Vedin häntä kerran päähän vasaralla, ja hän oli
tiedotonna neljäkymmentäviisi minuuttia.
Kasvuvuosinani olin hyvin pieni ikäisekseni. Veljeni
sanoi minulle, että en koskaan kasvaisikaan suuremmaksi
kuin eräs 56-vuotias mies, jonka tiesimme painavan vain
45 kiloa. Hän oli kymmenvuotiaan pojan kokoinen. Jos
veljeni halusi minun tekevän jotakin hänen hyväkseen, hän
sanoi minulle, että ellen tekisi niin kuin hän tahtoo, muut-
tuisin tytöksi kaksikymmenvuotiaana. Tietysti hän oli jo
puolen korttelin päässä karkumatkalla tämän sanoessaan.
Hän tiesi hyvin, että löisin häntä sillä, minkä sattuisin saa-
maan ensiksi käteeni.
Isäni jätti äidin ja meidät lapset ollessani vielä hyvin
nuori. Kaikki vastuu lasten huoltamisesta ja kasvatta-
misesta jäi äidille. Ollessani yhdeksänvuotias menin äitini
vanhempien hoidettavaksi. Äidin terveys oli hyvin heikko,
ja hän tarvitsi apua lasten hoitamisessa.
Viisitoistavuotiaana, juuri neljä kuukautta ennen kuu-
dettatoista syntymäpäivääni, jouduin kokonaan vuoteen-
omaksi. Minua hoiti neljä lääkäriä, joista yksi oli opiskellut
lääketiedettä Mayon klinikalla. Isoisäni ei ollut rikas mies,
mutta hänellä oli kuitenkin jonkin verran varoja. Hänellä
oli aikamoinen kiinteistö, vaikka noina suuren laman päi-
vinä kiinteistöillä ei ollut paljonkaan arvoa. Jos Mayon
klinikan tohtorit olisivat kyenneet auttamaan minua, isoisä
olisi lähettänyt minut sinne. Mutta lääkärit vakuuttivat,
että Mayon klinikalla opiskellut tohtori oli Amerikan par-
haita lääkäreitä. Jos kerran hän oli sanonut, että mitään ei
ollut tehtävissä, olisi ajan ja varojen tuhlausta pyrkiä May-
on klinikalle. He väittivät, että minulla ei ollut mitään toi-’
voa. Minulla oli vain yksi mahdollisuus miljoonasta jäädä
eloon. Sen mukaan, mitä he tiesivät lääketieteestä, yksi-
kään minun kaltaiseni ei ollut koskaan elänyt yli kuuden-
toista ikävuoden.
Päivä päivän, viikko viikon jälkeen makasin tautivuo-
teella ihmetellen, mikä minussa oli vikana. Tiesin, että sy-
dämessäni oli vikaa. Mutta en tiennyt tarkoin, sillä lääkärit
eivät kertoneet sitä minulle. Myöhemmin kuulin, että
minulla oli kaksi vaikealaatuista, orgaanista sydänvikaa.
Ruumiini halvaantui osittain. Muistan katselleeni pöy-
dällä vuoteeni vieressä olevaa vesilasia, mutta halutessani
juoda en tiennyt, miten olisin saanut sen tehdyksi. Keskit-
tämällä ankarasti kaiken tahdonvoimani tähän asiaan nel-
jäkymmentäviisi minuuttia kykenin ojentamaan käteni ja
tarttumaan lasiin. Mutta en pystynyt kohottamaan lasia.
Eräs lääkäri sanoi, että olin kokonaishalvauksen rajamailla
ja että ehkä halvaantuisin täydellisesti.
Oli aikoja, jolloin en tiennyt mistään mitään. Näin saat-
toi kulua kolmekin viikkoa. Äitini ja isoäitini syöttivät ja
hoitivat minua, sillä olin yhtä avuton kuin pikkuvauva. Lo-
pulta tuskin kuulin heidän puhettaan. He kertoivat myö-
hemmin panneensa suunsa kiinni korvaani ja huutaneensa
täyttä kurkkua, mutta minä tuskin kuulin mitään. Tuntui
kuin he olisivat olleet kahden korttelin päässä. Kun he
panivat kasvonsa kasvojani vastaan, voin muistaa näh-
neeni heidät kuin korttelin päästä. Olin todellisuuden ja
epätodellisuuden välimailla.
Ensimmäisenä iltana vuoteenomaksi jouduttuani annoin
sydämeni Herralle ja koin uudestisyntymisen. Se tapahtui
lauantaina, huhtikuun 22. päivänä 1933 kello 7.40 illalla
etelänpuoleisessa makuuhuoneessa, talossa 405 North Col-
lege Street, McKinneyn kaupungissa Texasissa. Aikaisem-
min samana iltana sydämeni lakkasi lyömästä. Hengellinen
ihminen, joka elää ruumiissani, erkani siitä. Kun kuolema
valtasi ruumiini, isoäitini, nuorin veljeni ja äitini istuivat
huoneessa. Kerkesin sanoa heille vain “hyvästi”, sitten
sisällinen ihmiseni ryntäsi ulos kehostani ja jätti ruumiini
makaamaan kuolleena lasittunein silmin ja jäähtyvin jäsenin.
Vaivuin alas, alas, alas, kunnes maalliset valot häipyivät.
olento pani kätensä käsivarrelleni saattaakseen minut
sisälle.
Samalla hetkellä kuului ääni pimeyden, maan ja taivaan
yläpuolelta. Se oli Jumalan ääni. En nähnyt Häntä enkä
ymmärtänyt, mitä Hän sanoi, koska Hän ei puhunut englantia.
Hän puhui jotakin muuta kieltä. Kun Hän puhui
ääni kajahti halki kadotettujen asuinpaikkojen ja vapisutti
niitä kuin tuuli lehteä. Jumalan äänen kuullessaan olento
hellitti otteensa käsivarrestani. En kääntynyt, mutta näky-
mätön voima tempasi minut mukaansa, ja pääsin tulesta ja
kuumuudesta takaisin kaikkinielevän pimeyden varjoihin.
Aloin nousta ylöspäin, kunnes tulin kadotuksen yläpuo-
lelle ja näin maan valot. Tulin jälleen takaisin huoneeseen
yhtä todellisena kuin milloin tahansa ovesta tullessani
Minun henkeni ei tarvinnut mitään ovia. Luiskahdin takai-
sin ruumiiseeni, niin kuin mies sujahtaa aamulla housui-
hinsa. Menin sisälle samaa tietä, mitä olin poistunut
suuni kautta.
Aloin puhua isoäidilleni. Hän vastasi: “Poikaseni, luulin
sinun kuolleen.”
Isoisoisäni oli ollut lääkäri ja mummo oli työskennelly
hänen kanssaan. Hän kertoi minulle myöhemmin: “Minä
olen nuoruudessani pukenut monta vainajaa hautausta
varten ja laittanut heidät arkkuun. Olen kokenut tässä
työssä paljon, mutta olen oppinut enemmän kuin koskaan
aikaisemmin hoitaessani sinua ja kuullessani sinun koke-
muksiasi. Sinä olit kuollut. Suonesi ei tykyttänyt. Sydämesi
ei toiminut. Silmäsi olivat kuolleen silmät.”
“Isoäiti”, sanoin, ”en ole vielä mennyt, mutta olen kuo-
lemaisillani. Missä äiti on?”
“Äitisi on kuistilla”, hän sanoi. Kuulin, kuinka äitini
rukoili ääneen kävellessään kuistilla.
“Missä veljeni on?” kysyin.
“Hän juoksi naapuriin hakemaan lääkäriä”, isoäiti vas-
tasi.
“Mummi, tahdon sanoa äidille hyvästit, mutta älä sinä!
jätä minua. Kutsu äitiä!” Sitten sanoin: ”Mummi, minä pi-
dän sinua suuressa arvossa. Kun äidin terveys murtui, eikä
hän jaksanut huolehtia minusta, sinä olit minulle kuin
toinen äiti. Nyt minä lähden enkä enää palaa.” Tiesin kuo-
levani ja olevani valmistautumaton kohtaamaan Jumalaa.
Sydämeni lakkasi jälleen lyömästä. Toisen kerran hen-
keni jätti kehoni. Aloin jälleen painua pimeyteen, kunnes
maan valot häipyivät. Alhaalla sama kokemus uusiutui. Ju-
mala puhui taivaasta ja jälleen henkeni palasi takaisin
huoneeseeni ja ruumiiseeni. Aloin puhua taas isoäidilleni,
sanoin: ”Tällä kertaa en palaa, isoäiti.” Sanoin hänelle
vielä muutamia asioita kerrottavaksi kotiväelleni. Sitten
kolmannen kerran luiskahdin ulos ruumiistani ja aloin
vajota.
Toivoisin, että minulla olisi sanoja kuvatakseni kadotuk-
en kauhuja. Ihmiset kulkevat tämän elämän läpi niin itse-
kylläisinä, niin välinpitämättöminä, ikään kuin heidän ei
koskaan tarvitsisi olla silmätysten helvetin kanssa. Mutta
Jumalan Sana ja oma henkilökohtainen kokemukseni pu-
uvat toista. Tiedän, mitä on olla tajuton ja miten pimeätä
on tajuttomuus. Mutta ei mikään pimeys ole verrattavissa
ulkoiseen pimeyteen.
Kun aloin vajota kolmannen kerran, henkeni huusi,
minä kirjaimellisesti karjuin: “Jumala, minä kuulun kirk-
koon. Minut on kastettu.” Kuuntelin, vastaisiko Hän,
mutta ei mitään vastausta. Kuului vain oman ääneni kaiku,
joka kimposi takaisin pilkatakseen minua.
Tässä tarvitaan enemmän kuin kirkkoon kuuluminen.
Tarvitaan enemmän kuin kaste, jotta vältyttäisiin helvetiltä
ja päästäisiin taivaaseen. Jeesus sanoi: ”Teidän täytyy
syntyä uudesti ylhäältä” (Joh. 3:7). Uskon, että meidät on
kastettava vedessä, mutta vasta sitten, kun olemme uudes-
tisyntyneet. Uskon, että ihmisten on liityttävä seurakun-
taan ja sen jäsenten on liityttävä yhteen tehdäkseen Juma-
lan työtä. Mutta jos olet vain liittynyt kirkkoon ja kastettu,
mutta et todella uudestisyntynyt, menet kadotukseen.
Päästyäni kolmannen kerran pois kadotuksesta, henkeni
alkoi rukoilla. Ruumiillinen ääneni yhtyi henkeni rukouk-
seen rukoilin niin äänekkäästi, että naapurit kuulivat sen.
Väkeä alkoi tulla taloon nähdäkseen, mitä oli tapahtu-
massa. He kuulivat minun rukoilevan. Samoin he kuulivat
äitini rukoilevan ääneen. Hän rukoili kävellessään kuistilla
niin paljon kuin ääntä lähti. Katsoin kelloa. Se oli kahta-
kymmentä vaille kahdeksan illalla. Tämä oli se hetki, jol-
loin uudestisynnyin Jumalan armosta, äitini esirukousten
ansiosta.
Rukoukseni ei riippunut kirkon jäsenyydestä tahi kas-
teestä, mutta huutaessani avuksi Jumalaa rukoilin, että
Hän antaisi syntini anteeksi ja puhdistaisi minut kaikesta
vääryydestä. Minä otin Hänet vastaan, tunnustin Hänet
Herrakseni ja otin Hänet Vapahtajakseni. Tunsin oloni niin
ihmeelliseksi, kuin raskas kuorma olisi vierähtänyt rinnal-
tani.
Vaikka iloitsinkin ja olin onnellinen hengessäni ja koin
hengellistä siunausta, en tuntenut itseäni paremmaksi ruu-
miillisesti. Lääkärit oli kutsuttu paikalle, ja he kertoivat ko-
tiväelleni, että olin kuolemaisillani. Luulin kuolevani sinä
yönä. Mutta se ei enää vaivannut minua. Tunsin olevan
valmis lähtöön.
Kokemukseni kuolleista henkiinheräämisestä ei ollut
uusi. Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, samoin Jairuk-
sen tyttären ja lesken pojan. Apostoli Pietari herätti kuol-
leista Dorkaksen; apostoli Paavali erään nuorukaisen
Monilla uskovaisilla kautta koko kirkkohistorian on ollut
samanlaisia kokemuksia.
Kertomani kokemuksen perusteella Jumala ilmaisi
minulle pelastuksen, ja se on parasta koko maailmassa.
Olin niin kiitollinen tietäessäni, että sydämeni oli oikeassa
suhteessa Jumalaan. Vaikka olisin kuollut ennen aamua,
olisin mielelläni mennyt Hänen luokseen. Iltaisin kun valo

oli sammutettu, kaikki nukkuivat ja olin yksin ajatusten
kanssa, ajattelin ja rukoilin paljon. Kiitin Jumalaa pelas-
tuksesta ja siitä, että olin Hänen lapsensa. Sanoin Herralle
että nukahtaisin hymyillen ja Häntä kiittäen. Jos kuolisin
yöllä, minut löydettäisiin seuraavana aamuna hymy kas-
voillani. Jos jättäisin tämän elämän, tahtoisin lähteä kiitos
sydämessäni. Herraa kiittäen vaivuin uneen. Minun ei kos-
kaan tarvinnut ottaa unilääkettä. Ja tämä pätee vielä tänä-
12
kin päivänä. Raamattu kertoo meille, että Jumala ”…antaa
ystävilleen heidän nukkuessaan” (Ps. 127:2). Olen Hänen
ystävänsä, kuten jokainen kristitty on. Voimme omistaa tä-
män jakeen yksinkertaisesti kiittäen Häntä siitä ja mennä
rauhassa levolle. Me emme tarvitse mitään rauhoitusainetta.
Kun seuraavana aamuna heräsin auringonsäteiden lois-
taessa vuoteeni poikki, kiitin ensimmäiseksi Jumalaa. Kii-
tin Häntä uuden päivän valosta, auringosta, puista ja kuk-
kasista, ruohosta ja lehdistä. Kiitin Jumalaa lintujen lau-
luista. Kiitin Häntä kaikista pikkuasioistakin, jotka olivat
niin ihmeellisiä, hämmästyttäviä ja kauniita. Tätä ennen en
ollut koskaan kuullut kenenkään kiittävän Jumalaa, mutta
kun ihmisen sydän on viritetty Jumalan aaltopituudelle ja
hän tietää olevansa valmis taivaaseen, hänen sieluunsa syt-
tyy kiitos. En tiennyt mitään jumalallisesta parantumisesta.
En tiennyt, että Jumala vastaisi tämänkaltaisiin rukouksiin.
Mutta kiitin Jumalaa siitä, että en kuollessani joutuisi hel-
vettiin.
Keskipäivällä isoäiti toi minulle lounasta tarjottimella.
Rukoilin ja kiitin Jumalaa ruoasta ja sanoin: ”Herra, var-
maankaan en ole enää täällä, kun illan varjot lankeavat.
Luultavasti pääsen pois tänään. Mutta olen niin iloinen
siitä, että olen pelastettu. Olen iloinen siitä, että Sinä et an-
tanut minun kuolla ja joutua kadotukseen. Olen niin
iloinen, että minun ei tarvinnut jäädä sinne.”
Ilta tuli pian ja olin yksin pimeässä. Jälleen kiitin Herraa
pelastuksesta ja sanoin Hänelle, että ehkä kuolisin yöllä,
mutta olin kiitollinen pelastuksesta ja valmis kohtaamaan
Hänet. Sitten nukahdin hymyillen ja kiittäen Herraa. Päivä
päivältä, viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta elämäni
jatkui näin.
Syksyllä ilman viiletessä aloin voida hieman paremmin.
Isoäiti pönkitti minut tyynyillä hyvään asentoon vuoteessa.
Sitten hän toi Raamattunsa ja asetti sen eteeni. Kerron
usein ihmisille, että olin baptistipoika, joka luki isoäitinsä
metodistiraamattua’.
Aluksi saatoin lukea Raamattua vain kymmenen
minuuttia kerrallaan — sitten kaikki oli lopussa siltä päi-
vältä. Seuraavana päivänä luin toiset kymmenen tai viisi-
toista minuuttia. Luettuani muutamia viikkoja tällä tavalla
pääsin tuntiin kerrallaan. Lopulta saatoin lukea niin kauan
kuin halusin.
Olin käynyt lapsesta asti pyhäkoulua. En muista, milloin
kävin ensi kerran kirkossa. Näyttää siltä, että olin rukoillut
koko elämäni ajan. En muista, milloin luin ensi kerran
Raamattua. Mutta ennen tuota lauantai-iltaa huhtikuun
22. päivänä, jolloin Jumala salli minun nähdä vilahduksen
kadotuksesta, en ollut kokenut uudestisyntymistä. — Voit
olla uskonnollinen olematta uudestisyntynyt jumalanlapsi.
Mutta kun koet uudestisyntymisen, sama Raamattu, jota
olet lukenut koko elämäsi, näyttää äkisti erilaiselta. Kun
luin isoäidin Raamattua, huomasin, että Jeesus Kristus on
sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Lääkärit olivat sanoneet, että voisin kuolla millä hetkellä
tahansa. Niinpä aloitin Raamatun lukemisen Uudesta tes-
tamentista. Päättelin: ”Voi olla, että en eläkään enää kym-
menen minuutin kuluttua, niinpä tahdon käyttää hyvin
nämä kymmenen minuuttia, tai miten pitkä aika minulla
lieneekään, ja aloitan Uuden testamentin lukemisella.”
Luin Matteuksen evankeliumin ja aloin lukea Markuk-
sen evankeliumia. Sitten luin jakeen, joka oli muuttava elä-
mäni: ”Sentähden minä sanon teille: Kaikki, mitä te rukoi-
lette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva”
(Mark. 11:24).
Pelastus on kaikkein tärkeintä, mikä ihmiselle voi tapah-
tua. Mutta ehkä et ymmärrä sitä kaikkinielevää halua,
millä koko elämänsä sairaana ollut kaipaa terveyttä, pa-
rantumista ja elämää. Ihminen, jolla ei ole ollut normaalia
lapsuutta ja joka makaa vuoteen omana kuukauden
toisensa jälkeen tietäen, että hän on jo kuolinvuoteellaan,
kaipaa silti elämää.
Sydämeni suurin halu oli tulla terveeksi ja vahvaksi. Lu-
kemassani jakeessa Jeesus sanoi: ”… Kaikki, mitä te rukoi-
lette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva.”
Tuntui kuin valot olisivat syttyneet hyvin pimeässä
huoneessa. Ette voi kuvitella, kuinka pimeää päiväsaikaan-
kin voi olla, kun nuori ihminen on suljettu neljän seinän
sisään ja tuijottaa kattoon täysin toivottomana.
En tiennyt, että psalmissa on sanottu: “Sinun sanasi on
minun jalkaini lamppu” (Ps. 119:105). Mutta vaikken tun-
tenut Sanaa, minulla oli erityinen kokemus. Koko huone
näytti yhtäkkiä kylpevän valossa, ja valo näytti olevan
minussa. En ole koskaan unohtanut tätä kokemusta enkä
tätä Raamatun jaetta. Siitä pitäen se on ollut kuin poltin-
raudalla sydämeeni merkittynä.
Luonnollisesti saatana oli paikalla kylvämässä epäilyk-
siä sydämeeni. Hän ilmestyi paikalle samalla hetkellä kuin
valokin. Silloin en tosin sitä tiennyt, sillä minulla ei ollut
kylliksi hengellistä erottamiskykyä tai tietoa Raamatusta
ymmärtääkseni asiaa.
Kavalasti hiipi esille ajatus, että ehkäpä sanat: “…kaik-
ki, mitä te rukoilette ja anotte…”, eivät tarkoittaneetkaan
ruumiillisia, vaan hengellisiä asioita. Ehkäpä ne tarkoitti-
vatkin: ”… mitä ikinä tahdotte” hengellisesti. Silloin valo
sammui. Epäilys oli puhaltanut sammuksiin uskon kyntti-
län, ja olin jälleen pimeydessä. Uskoin sen, mitä saatana oli
sanonut. Olin taas varma siitä, että minulla ei ollut mitään
toivoa. Minun oli kuoltava.
Päätin pyytää pastoria luokseni ja kysyä häneltä, mitä
Markus 11:24 tarkoitti. Katsoessani nyt taaksepäin näen,
kuinka hupsua oli lähettää hakemaan ihmistä ja kysyä
tältä, kertoiko Jeesus totuuden tai ei. Mutta kaikki oli
minulle niin uutta. Olin luottanut pastoriin siihen asti.
Olisin uskonut kaiken, mitä hän sanoi minulle. Olin niin
kuin monet muutkin, jotka todellisuudessa seurasivat ih-
misiä eivätkä Jumalaa.
Koetan nyt saada kuulijani ymmärtämään, etteivät us-
koisi mitään pelkästään sen vuoksi, että minä sanon niin.
Näin ei saisi olla. Jollen voi Raamatulla osoittaa, että sano-
mani on totuutta, älkää silloin uskoko sitä! Älkää hyväk-
sykö sitä. Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa toisia us-
komaan teorioitani tai lempioppejani. En halua suostutella
jotakin toista vakaumukseeni. Eläkäämme Sanasta.

Kutsuin isoäitini vuoteen viereen ja pyysin häntä kutsu-
maan pastorin, joka asui neljän korttelin päässä talos-
tamme. Isoäiti meni pappilaan ja kysyi pastoria. Tavates-
saan hänet, mummi kertoi minun odottavan pastoria luok-
seni. Pastori sanoi, että hänellä oli kiireinen päivä, mutta
lupasi tulla parin päivän kuluttua. Isoäiti ehdotti, että pas-
tori tulisi jo aikaisin aamulla. Silloin olisin pirteämpi kuin
myöhemmin päivällä. Jo kello kymmenen jälkeen aamulla
vaivuin kuin horrokseen, jossa nukuin lopun päivää. Pas-
tori sanoi tulevansa noin puoli yhdeksän aamulla.
Ennen sairasvuoteelle joutumistani olin käynyt pyhä-
koulua uskollisesti. En jäänyt koskaan pois. Kuitenkaan
koko sairausaikanani pastori ei kertaakaan käynyt minua
katsomassa. Kun torstaiaamu, hänen aiottu vierailupäi-
vänsä koitti, odotin häntä innokkaasti. Halusin kysyä
häneltä asioita, jotka polttivat mieltäni. Kello tuli puoli yh-
deksän ja yhdeksän. Odotin pastoria levottomana. Kello
tuli puoli kymmenen ja kymmenen, mutta ei vieläkään mi-
tään tietoa hänestä. Makasin sairaana vielä toisen ko-
konaisen vuoden, mutta hän ei koskaan tullut katsomaan
minua.
Vaikka olin murtunut pettymyksestä, näin myöhemmin,
miten hyvä oli, ettei tämä pastori tullut. Hän olisi opettanut
minulle vääriä asioita. Sen sijaan, että olisi vahvistanut us-
koani Jumalaan ja ruumiini parantumiseen, hän olisi lujit-
tanut epäilyksiä, joita minulla jo oli.
Kun pastori ei tullut minua katsomaan, isoäitini käveli
toiselle puolelle kaupunkia tapaamaan toista saarnaajaa,
johon hän suuresti luotti. Isoäiti kertoi tälle tilastani ja että
olin pyytänyt tavata saarnaajaa. Tämä lupasi tulla, mutta
hänkin söi sanansa. Vaikka silloinkin itkin pettymyksestä,
oli todellinen siunaus, että näin tapahtui. Kävi, kuten
monesti käy, että me valitamme tapahtumista, jotka kui-
tenkin kääntyvät parhaaksemme, vaikka emme sitä silloin
huomaa. Emme parkuisi, jos voisimme nähdä tulevaisuu-
teen.
Tätini, erään toisen seurakunnan jäsen, lupasi, että
hänen seurakuntansa pastori tulisi varmasti katsomaan
minua. Tätini oli seurakuntansa sunnuntaikoulun johtaja.
Vuosina, jolloin kykenin menemään – olin silloin 9—11
vuotias, menin pyhäkouluun tätini kanssa. Olin tietenkin
tavannut seurakunnan pastorin.
Vaikka tämäkin pastori lupasi käydä tapaamassa
minua, olin jo hyvin epäileväinen, enkä enää odottanut
häntä.’ Eräänä päivänä kuulin jonkun koputtavan etuovel-
la. Joku meni avaamaan oven. Kuullessani tulijan äänen
tunsin sen tuon pastorin ääneksi. Sydämeni hypähti ilosta.
Ajattelin voivani kysyä häneltä, mitä tämä Raamatun jae
tarkoitti. Varmaan hän tietäisi ja pystyisi poistamaan mie-
leni hämmennyksen. Tiesin, että jos lukemani raamatun-
lause tarkoitti sitä, mitä minä ajattelin sen tarkoittavan, sil-
loin nousisin vielä ylös tautivuoteestani.
Tuohon aikaan sai vain yksi henkilö kerrallaan tulla
huoneeseeni. Pastori tuli sisään yksin. En voinut nähdä
häntä selvästi, ennen kuin hän kumartui ylitseni. Koska
kurkkuni ja kieleni olivat osittain halvaantuneet, en voinut
puhua selvästi. Joskus puhuin aivan takaperoisesti.
Toisinaan kesti kauan, ennen kuin sain sanat suustani. Ai-
voni eivät tuntuneet työskentelevän oikein. Minun piti
usein soperrella kymmenisen minuuttia, ennen kuin pystyin
esittämään kysymyksen.
Liikutin suutani ja huuliani sanoakseni jotakin. Yritin
sanoa hänen nimensä. Yritin pyytää häntä ottamaan esille
Raamattuni ja avaamaan sen Markuksen 11:24:n kohdalta
ja sanomaan minulle, mitä se merkitsi, mutta en saanut
sanaakaan suustani. Minä vain sopertelin enkä voinut
muodostaa sanaakaan. Hän ajatteli, että minä en enää
voinut puhua. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän taputti
kättäni ja sanoi ammattimaisen hurskaalla äänellään:
Olehan kärsivällinen poikaseni, muutama päivä vielä ja
kaikki on ohi.” Sitten hän laski käteni alas ja lähti
huoneesta.
Epätoivo, joka silloin valtasi minut, oli sanoin kuvaama-
ton. Minun ei tarvinnut kysyä häneltä, mitä halusin tietää.
Minulla oli jo vastaus. Jos hän olisi ajatellut minulla olevan
vielä toivoa, hän olisi puhunut siitä minulle. Jos hän olisi
tiennyt, mitä tämä raamatunlause tarkoitti ja että sillä oli
merkitystä minulle, hän olisi lukenut sen. Mutta hän jätti
minut yksin — ilman uskoa ja toivoa.
Vaikka pastori ei rukoillutkaan minun kanssani, hän
meni olohuoneeseen ja rukoili siellä omaisteni kanssa.
Kuuloni oli hyvin herkkä ja kuulin selvästi hänen jokaisen
sanansa, vaikka hän ei rukoillutkaan äänekkäästi. Hän
sanoi: “Taivaallinen Isä, me pyydämme Sinua, siunaa tätä
rakasta isoäitiä ja isoisää, jotka ovat menettämässä lapsen-
lapsensa. Valmista heidän sydämensä tätä synkkää hetkeä
varten, joka on lähestymässä.”
Kuunnellessani tätä rukousta olin kuin pieni, ilkeä
poika, jota opettaja rankaisee seisottamisella tunnilla nenä
kiinni taululle piirretyssä liituympyrässä. Poika seisoi siinä
ulkonaisesti, mutta itsekseen hän ajatteli istuvansa tuolis-
saan. Tunsin itseni yhtä kapinalliseksi kuin tällainen pieni
koulupoika. Vaikka en voinut puhua sanoja ääneen, huusin
sisimmässäni: “Minä en ole vielä kuollut.”
Kuuntelin, kun pastori jatkoi rukoustaan: “Siunaa tätä
rakasta äitiä, jonka sydän on murtunut sen vuoksi, että
hän on menettämäisillään poikansa.” Äitini oli tähän
saakka elättänyt heikkoa toivoa, mutta pastori ryösti
häneltä sen vähänkin, ja äiti alkoi itkeä.
Pastorin mentyä isoäitini tuli huoneeseeni ja kysyi
minulta, toivoisinko tämän saarnaajan puhuvan hauta-
jaisissani. Hän oli kuitenkin ainoa, joka oli tullut katso-
maan minua. Sanoin, että se sopisi. Sitten isoäiti kysyi,
mitä lauluja toivoin laulettavaksi hautajaisissani. Vastasin,
että minulla ei ollut mitään lempilauluja, joten he saisivat
laulaa, mitä haluaisivat. Hän ehdotti paria kolmea. Sanoin,
että ne sopisivat. Sitten hän kysyi minulta arkunkantajista.
Hän ehdotti joitakin miehiä. Minä sanoin, että he olivat so-
pivia. Äiti kysyi minulta, haluaisinko tulla haudatuksi
hänen ehdottamaansa paikkaan ja minä suostuin siihen.
Sitten he jättivät huoneeni. Vaikka ulkona paistoi kirkas
aurinko, huoneessani ei milloinkaan näyttänyt niin pime-
ältä kuin nyt.
Kaikki tämä lamautti minut niin, että lojuin vuoteellani
seuraavat kolmekymmentä päivää liikkumattomana. An-
tauduin ja odotin vain kuolemaa. Noin kolmenkymmenen
päivän kuluttua aloin jälleen lukea Raamattua. En päässyt
erilleni seuraavasta jakeesta: “Kaikki, mitä te rukoilette ja
anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva (Mar-
kus 11:24).
Myöhemmin syksyllä tulin rohkeammaksi. Sanoin Her-
ralle että olin lähettänyt hakemaan kahta saarnaajaa,
mutta he eivät tulleet. Kolmas tuli, mutta käsitin, että olisi
ollut parempi, jos hän ei olisi tullutkaan. Muistutin Her-
ralle, että ollessaan maan päällä Hän oli sanonut: ” ..kaik-
ki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se
on teille tuleva”. Sanoin että minä toivoin paranevani.
Sanoin Hänelle, että aion ottaa kiinni Hänen Sanastaan.
Aioin uskoa, että Hän sanoi totuuden ja että tämä jae tar-
koitti sitä, mitä se sanoi. Jos Uusi testamentti oli totta, sil-
loin minä nousisin vielä vuoteestani. Sanoin Hänelle, että
aioin elää, enkä kuolla. “Jos en pääse tästä vuoteesta, sil-
loin Raamattu ei ole totta, ja minä annan viskata kirjan
roskalaatikkoon.” Tarkoitin täyttä totta.
Olin päättänyt nousta vuoteesta, mutta en vielä tiennyt,
kuinka toimia uskollani tämän raamatunjakeen mukaan.
Ihminen voi huutaa ja rukoilla ja tehdä kaikkea, mitä hän
ymmärtää tehdä, mutta jos hänellä ei ole uskoa, hän jää
samanlaiseksi. Jeesus ei tässä käskenyt rukoilla. Tämän
raamatunjakeen avainsana on uskoa.
Siihen aikaan en vielä täysin ymmärtänyt uskon ole-
musta. Minä rukoilin ja rukoilin, mutta en kokenut mitään
tuloksia. Olin varma, että Jumala oli kuullut minua. Sisim-
mässäni oli rauha. Silti sydämeni ei lyönyt normaalisti. Sil-
loin en tiennyt sitä, että meidän on kuljettava uskossa eikä
tunteissa. Meidän on seisottava Jumalan Sanan lupauksien
perustalla eikä katsottava ympäröiviin olosuhteisiin.
Toivuin siinä määrin, että kykenin käyttelemään käsiä-
ni. Isoäitini tuki minua joskus voidakseni hetkeksi kumar-
taa ja tunnustella sääriäni. Niissä ei juuri ollut lihaksia,
vain luita. Olin äärimmäisen laiha.
Kun en kokenut todellista edistymistä, sanoin: “Herra,
minä luulin, että sinä parantaisit minut”. Olin varma, että
Hän oli kuullut minua, mutta en tuntenut itseäni terveem-
mäksi. Tiedän nyt, että vaikka tunnemmekin olomme pa-
remmaksi rukoiltuamme, se ei ole merkki siitä, että Jumala
on kuullut rukouksen. Ja vaikka et tuntisikaan voivasi pa-
remmin rukouksen jälkeen, sekään ei ole merkki siitä, että
Jumala ei kuule rukousta. Emme voi luottaa tunteisiimme.
Meidän on katsottava, mitä Jumalan Sana sanoo asiasta.
Kuukausimääriä taistelin tällä tiellä.
Uudenvuodenpäivä vuonna 1934 oli perheellemme
muuttopäivä. Isoisä omisti kaupungissa useita taloja, ja
hän oli päättänyt muuttaa erääseen toiseen omistamaansa
taloon. Muuttomiehet kuljettivat ensin kaiken muun ja
säästivät minun huoneeni kaluston viimeiseksi. Kun he tuli-
vat viemään huonekaluja, ambulanssi tuli noutamaan
minua.
Ollessani ambulanssissa eräs saattajista kertoi kuul-
leensa, että minä olin ollut vuoteessa lähes vuoden. “Tar-
kasti ottaen yhdeksän kuukautta”, minä sanoin hänelle.
Hän kysyi sitten huvittaisiko minua, jos he tekisivät pienen
kierroksen, että saisin katsella maisemia. Olin hyvin onnel-
linen, sillä enhän ollut nähnyt mitään moniin kuukausiin.
Pienimmätkin ilot, jotka usein otamme vastaan itsestään
selvinä, voivat tuottaa suunnattoman riemun sellaiselle,
joka on joutunut luopumaan niistä pitkän aikaa.
Kykenin liikuttamaan päätäni katsoakseni ikkunasta,
kun ambulanssi ajoi hitaasti kaupungin halki. Sitten ambu-
lanssimies sanoi: “Poika, jos sinä haluat, me voimme ajaa
torille. Nyt on vapaapäivä ja siellä on varmaan paljon lii-
kennettä. Sinä nauttisit siitä.” Kuinka ihmeellistä nähdä
jälleen vanha oikeustalo, kaupat ja muutkin rakennukset
tässä rakkaassa, pienessä McKinneyn kaupungissa, minä
ajattelin.
Näin tutun, vanhan rohdoskaupan kulmassa. Näin J. C.
Penneyn tavaratalon. Lähinnä sitä oli “Tämän päivän
Muoti” vaatetusmyymälä ja sen vieressä Woolworthin ta
varatalo. Alempana oli kenkäkauppa ja seuraavassa kul-
massa naisten valmisvaatemyymälä. Sitten ajoimme torin
länsikulmalle ja käännyimme alas eteläsivua. Suorastaan
ahmin näitä näkymiä, koska en tiennyt, saisinko enää mil-
loinkaan nähdä niitä.
Kääntyessämme kulmasta ja jatkaessamme pitkin torin
eteläsivua käännyin ja katselin vanhaa oikeustaloa torin
reunassa. En unohda sitä koskaan, niin kauan kuin elän.
Juuri silloin joku sanoi minulle: ”No niin, et ajatellut enää
koskaan näkeväsi näitä vanhoja rakennuksia. Et olisikaan
nähnyt, ellei tuo ystävällinen mies olisi ottanut sinua mu-
kaan.
Silloin muistin jakeen Markus 11:24: … kaikki, mitä te
rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tu-
leva.” Ja muistin myös edellisen jakeen: ”… niin se hänelle
tapahtuisi” jae 23),Tämä on uskon periaate usko sydä-
messäsi, sano se suullasi ja niin se tapahtuu.
Kun sanoin tämän lauseen ambulanssissa, kyyneleet vie-
rivät kasvoilleni. En ymmärtänyt silloin kaikkea sitä,
minkä nyt tiedän. Näin vain pienen valonpilkahduksen. Se
oli kuin valonsäde, joka kurkisti ovenhalkeamasta, mutta
samalla se oli minulle lähtökohta tammikuun 1. päivään
vuonna 1934 kello 2:een iltapäivällä.
Niinpä sanoin: “Kyllä minä vielä tulen näkemään nämä
rakennukset ja oikeustalon. Tulen vielä seisomaan raati-
huoneen torilla, koskapa Jeesus sanoi, että mitä te uskotte
sydämissänne ja sanotte suullanne, se tulee tapahtumaan.”
Minä olin luovuttanut itseni uskon varaan.
Tammikuu ja helmikuu menivät ja olin yhä vielä vuo-
teenoma. Maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu ja
heinäkuu menivät. Saatana sanoi, ettei uskoni tulisi toimi-
maan, mutta pidin kiinni tunnustuksestani ja kieltäydyin
hellittämästä. Sanoin Herralle, että tulisin pitämään siitä
kiinni, seisoisin Hänen Sanansa perustuksella, ja Sana tu-
lisi toimimaan.
Lopulta näin, missä olin tehnyt väärin. Huomasin, että
en todellisuudessa uskonut Jumalan sanaa. Sanoin sen mie-
lessäni, mutta en uskonut sitä sydämessäni enkä toiminut
sen mukaisesti. Huomasin toivoneeni kuukausia, että tu-
lisin vähitellen paremmaksi. Rukoilin toivossa enkä us-
kossa, eikä asia edistynyt. Huomasin, että uskoni ei perus-
tunut Jumalan sanaan, vaan siihen, mitä saatoin nähdä ja
tuntea. Tajusin, että sydämeni ei vielä lyönyt normaalisti.
Katselin usein sääriäni ja käsiäni ja purskahdin itkuun.
Näin, että ne pysyivät muuttumattomina. Uskoin vain sii-
hen, mitä saatoin nähdä fyysisillä silmilläni.
Niin pääsin elokuun toiselle viikolle vuonna 1934. Tiistai
aamuna rukoilin varhaiset aamutunnit. Äitini tuli taval-
liseen aikaan ja auttoi minua kylpyyn. Kello oli noin puoli
yhdeksän, kun hän lähti huoneesta. Jatkoin rukousta. Olin
taistellut tämän Markuksen evankeliumin 11:24 jakeeni
kanssa pitkään, mutta en voinut yhtään paremmin. Sanoin
Herralle: ”Sinä sanoit ollessasi maan päällä, että ‘kaikki,
mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on |
teille tuleva.’ Tahdon parantua ja minä uskon. Vaikka
seisoisit täällä huoneessani ja voisin nähdä Sinut fyysisillä!
silmilläni ja tarttua käteesi, ja vaikka Sinä sanoisitkin, että
minun ongelmani on se, että en usko, sanoisin, että se ei ole
totta. Minä uskon.”
Silloin sisäinen ääni puhui minulle yhtä selvästi, kuin
joku olisi puhunut ääneen huoneessani: “Kyllä, sinä uskot
niin pitkälle, kuin ymmärrät, mutta jakeen viimeinen osa
sanoo: ‘niin se on teille tuleva.’ ”
Minä uskoin, niin kuin ymmärsin uskoa, mutta en tien-
nyt tarpeeksi. Kukaan ei voi saada rukoilemalla uskoa.
Raamattu sanoo, että usko tulee ”… kuulemisesta ja kuule-
minen Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17). Me tarvit-
semme tietoa Sanasta. Kun tämä tiedon valo Sanasta tulee,
usko seuraa sen mukana.
Sillä hetkellä näin selvästi, mitä tämä Markuksen 11. lu-
vun jae 24 tarkoitti. Siihen saakka olin odottanut, kunnes
paranisin. Katselin ruumistani ja seurasin sydämenlyönte-
jäni nähdäkseni, olisinko parantunut. Mutta huomasin ja-
keen ilmoittavan, että on rukoiltava uskossa. Omistaminen
tulee uskomisen jälkeen. Olin kääntänyt asian päinvastoin.
Koetin omistaa ensiksi ja uskoa toiseksi. Ja niinhän useim-
mat ihmiset tekevät.
“Näen sen. Näen sen”, sanoin iloiten. “Näen Herra,
mitä olen yrittänyt uskoa. Koen, että sydämeni on kun-
nossa vaikka makaankin vuoteellani ja sydämeni lyö hei-
kosti Uskon, että halvaukseni on parantunut, vaikka ma-
kaan tässä selälläni oikosenaan ja avuttomana.
Uskon sydämestäni, että Sinä olet kuullut rukoukseni.
Minä uskon, että sydämeni on terve ja olen parantunut hal-
vauksesta. Minä uskon sydämestäni, että olen saanut ruu-
miini terveyden.”
Sanoessani tätä minuun iski ajatus: Oletpas kumma
otus. Katsohan itseäsi! Väität olevasi kristitty ja siinä sinä
makaat. Etkö tiedä, että Raamattu sanoo, että kaikkien
valhettelijain osa on siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä
palaa?”
“En minä ole valehtelija”, vastasin.
“Varmasti olet, koska sanoit olevasi parantunut, etkä
olekaan.”
“En sanonutkaan olevani terve sen vuoksi, että tunnen
parantuneeni”, selitin. “Olen terve koska uskon paran-
tuneeni. Ja kiusaaja, jos sinä väität, etten ole parantunut,
olet valehtelija. Minä toimin Jumalan Sanan perusteella.
Jollen ole parantunut, silloin Jeesus on valehtelija. Mene
väittelemään Jumalan kanssa siitä, äläkä kiusaa minua.”
Tämän jälkeen kiusaaja jätti minut rauhaan. Sitten
sanoin: “Kiitos Jumalalle, minä olen terve.” Kohotin kä-
teni ja ylistin Herraa. Hetkisen aioin tunnustella sydäntäni
nähdäkseni, löikö se normaalisti, mutta hillitsin itseni ja va-
kuutin itselleni, etten vaeltanut tuntemisissa, vaan uskossa.
Toistin jatkuvasti, että sydämeni oli terve. Ylistin Herraa
tällä tavalla noin kymmenen minuuttia.
Sitten Pyhä Henki puhui sisimmässäni todistajana ja
sanoi: “Sinä uskot olevasi terve. Jos olet terve, silloin sinun
on oltava ylhäällä eikä vuoteessa.”
Tunsin tämän oikeaksi ja työnsin käsilläni itseni istu-
vaan asentoon. Sitten kumarruin alas, tartuin jalkoihini ja
heilautin ne vuoteen reunalle. Jaloissani ei ollut tuntoa,
mutta näin ne. Sitten sanoin, että minun on päästävä seiso-
maan ja kävelemään. Sielunvihollinen tappeli vastaan joka
tuumasta. Hän yritti uskotella, että olin hullu. En tieten-
kään voisi kävellä, hän sanoi minulle. Niin kauan kuin kiu-
saaja voi pidättää meitä aistimaailmassa, hän on voitolla.
Mutta jos me pysyttelemme uskon valtapiirissä, me voi-
tamme hänet.
Sain kiinni sängynpylväästä ja vedin itseni ylös. Huone
alkoi pyöriä silmissäni, sillä olin ollut vuoteenomana kuusi-
toista kuukautta. Suljin silmäni, kiedoin käsivarteni sän-
gynpylvään ympärille ja seisoin siinä muutamia minuut-
teja. Kun lopulta avasin silmäni, kaikki oli lakannut pyöri-
mästä.
Julistin parantuneeni ja aloin kävellä. Tunto alkoi palata
sääriini, oli kuin kaksi miljoonaa neulaa olisi pistänyt
minua. Hermot alkoivat toimia huolimatta tuskallisesta
pistelystä. Iloitsin, sillä tuntui ihmeelliseltä saada tunto ta-
kaisin elottomiin jäseniin. Hetken kuluttua kipu lakkasi ja
tunsin oloni normaaliksi.
Päättäen nyt lujemmin kuin koskaan aikaisemmin alkaa
kävellä, pidin kiinni sängynpylväästä ja otin askeleen. Sit-
ten otin toisen. Pitäen kiinni huonekaluista onnistuin käve-
lemään kerran huoneen ympäri.
En kertonut tästä kenellekään, mutta seuraavana aa-
muna nousin ja tein saman tempun. Sinä iltana pyysin äi-
tiäni tuomaan vaatteeni, koska aion nousta ylös ja mennä
seuraavana aamuna aamiaispöytään. Hän kauhistui, mutta
teki sen, mitä olin pyytänyt. Kolmantena aamuna nousin
vuoteesta, pukeuduin itse, kävelin keittiöön ja istuin toisten
seuraan aamiaispöydässä. Ja niin olen tehnyt siitä pitäen.
Elokuun toisena lauantaina vuonna 1934 kävelin Raati-
huoneen torille. Se oli täpötäynnä ihmisiä, jotka tulivat lau-
antaisin kaupunkiin ostoksille, niin että minun piti kyynär-
päillä tönien raivata tieni joukon läpi torin ulkoreunalle.
Kun seisoin siinä, kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani.
Kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään. Otin esille Uuden tes-
tamenttini, jota olin kuljettanut muassani. En tiedä, mitä
ihmiset ajattelivat nähdessään minut torin nurkalla kyyne-
leet silmissä lukemassa Uutta testamenttia, mutta en välit-
tänyt siitä. Olin lukenut raamatunlauseen: “Koetelkaa
kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on” (1 Tess. 5:21). Minä
olin koetellut Markuksen 11:24 jaetta, jota olin oppinut ra-
kastamaan ja kokenut sen todeksi elämässäni. Tiesin, että
Jumalan Sana on tosi. Oli mahdollista saada luvattu ”mitä
ikinä tahdotte” uskomalla oikealla tavalla Jumalan
Sanaan. Vähän myöhemmin eräs lääkäri tarkasti sydämeni
ja totesi, että minulla ei ollut enää sydänvaivoja. Hän
sanoi, että potilaat, joilla oli samanlainen sydänsairaus
. kuin minulla, paranivat harvoin. Parantumiseni oli suo-
ranainen ihme, lääkäri ei löytänyt minusta mitään vikaa.
Sivut 5-25
Alkuteos I BELIEVE IN VISIONS
Englannin kielestä suomentanut
TAPIO NOUSIAINEN