— Äiti, äiti, tule, hän huusi ja veti äitiään esiliinasta.
Mutta hänen äitinsä oli leipomispuuhissa eikä ilmeisesti
välittänyt paljon tytön innokkaista huudoista. Mutta
tyttö jatkoi vetämistään ja huutamistaan, että hänen
olisi tultava mukaan.
— Mitä sinä tahdot, tyttö? Minulla ei ole aikaa, hän
sanoi lopuksi.
— Äiti, tulehan katsomaan, mitä saarnaajalla on mu-
kanaan, vastasi tyttö ja veti äitiään mukanaan.
Kun tyttö tuli ovelle, hän osoitti sormellaan uunin-
nurkalla olevaa merkillistä pullojen ja rasioiden kokoel-
maa. Luultavasti hän ei sitä ennen ollut edes nähnyt
pulloa. Katselin äitiä pitkään voidakseni vangita hänen
kasvoillaan olevan ilmeen, ja jos olisin osannut lukea
sen oikein, olisi se säästänyt minulta paljon pohtimista.
Joka tapauksessa se omituinen katse, jonka havaitsin,
kun hän palasi keittiöön, jäi mieleeni. Vaikka en koskaan
voinutkaan oikein käsittää hänen katseensa sisältöä, se
oli kylliksi ärsyttämään mieltäni, enkä voinut vapautua
siitä.
Jatkoin kuitenkin Raamatun lukemistani ja rukoile-
mistani valmistuakseni lähestyvään kokoukseen. Kun
saama oli sitten ohi, tunsin itseni latteaksi, alaspaine-
tuksi ja litistetyksi kuin leipäkakku.
Ei ole koskaan vaikeaa löytää puolusteluja epäonnis-
tumiselleen, ja tietenkin koetin löytää syitä tämäniltai-
seen epäonnistumiseeni, sillä epäonnistumiseni oli ilmei-
nen. Mutta seuraavana päivänä en voinut kätkeä tosi-
asioita itseltäni. Mitkä ihmeelliset tunteet! En ollut
koskaan ennen kokenut vastaavanlaista. Siitä huoli-
matta koetin puolustella itseäni, minä olin todellakin
taitava siinä asiassa! En ollut ehtinyt vielä vapautua
puolustelijan lahjoistani. Tässä tilanteessa ne elpyivät,
ja minä käytin niitä hyväkseni. Mutta kaikki puoluste-
47

luni johtivat vain siihen, että tulin yhä levottomam-
maksi asioista. Päivällisaikaan oli koko sisimpäni kau-
heassa epäjärjestyksessä, ja pahinta kaikesta, etten
voinut käsittää, mitä minulta puuttui.
Koetin päästä tasapainoon rukouksella, hartaalla ru-
kouksella ja rehellisellä tutkistelulla, kuten luulin, mutta
rauhanhäiritsijä painui yhä syvemmälle sisimmässäni,
enkä kyennyt häntä saamaan kiinni ja heittämään ulos.
Sinä iltanakin oli kokous, ja onnistuin vähän paremmin
kuin edellisenä iltana. Ymmärsin, että se suureksi osaksi
johtui miehestä ja vaimosta, jotka istuivat edessäni ja
koko ajan näyttivät rukoilevan puolestani.
— Jos en saa näitä puolisoita tulemaan kokoukseen
joka ilta, minä en pysty saarnaamaan kunnollisesti, sa-
noin itsekseni. He jäivät kuitenkin pois seuraavasta
kokouksesta, ja niin oli tämäkin tuki poissa. Tunsin,
kuin minut olisi heitetty myrskyävään mereen.
Seuraavana päivänä tunsin itseni huonommaksi ja otin
sen vuoksi sangen runsaasti lääkkeitä, mutta siitä huo-
limatta tunsin itseni voimattomaksi ja väsyneeksi. Läh-
din silloin, kuten monta kertaa ennenkin, metsään ja
vietin siellä koko päivän. Tutkin itseäni, olinko mahdol-
lisesti joutunut itsepetoksen uhriksi. Ehkä en koskaan
ollutkaan tullut pyhitetyksi? Mutta Jumala osoitti mi-
nulle, että näin todella oli. Mutta olinko ehkä kadotta-
nut siunauksen?
Niin tutkin ja erittelin sielunelämääni, mutta en kui-
tenkaan päässyt selvyyteen sinä päivänä. Menin sen
vuoksi kotiin ja pyysin veljeä johtamaan kokouksen.
Minä tahdoin pysyä Herran kasvojen edessä nähdäk-
seni, voisinko päästä raiteilleni. Ystävät ymmärsivät
oikein hyvin, mitä minulta puuttui, ja veli lupasi myös
auttaa minua. Kukaan ei kuitenkaan sanonut minulle sa-
naakaan siitä, että he rukoilivat puolestani tämän uunin-
48

nurkalla olevan lääkekokoelman takia. He puhuivat sit-
keästi asiasta Jumalalle, ja minä vaivuin yhä syvem-
mälle hätään ja epätoivoon. Millaisia päiviä! Tein kaik-
keni päästäkseni kurjasta tilastani, mutta mikään ei
näyttänyt auttavan.
Vietin levottoman ja unettoman yön ja menin seuraa-
vana päivänä jälleen metsään. En ollut kauan ollut
siellä, kun minulle tuli Herran sana: ”Minä olen Herra,
sinun parantajasi.” Mutta en huolinut ajatella lähemmin
tätä asiaa, sehän ei ollut seikka, jota minä olin pohdis-
kellut. Minä tahdoin päästä selvyyteen siitä, miksi tämä
painava kuorma oli langennut päälleni, kuorma, joka
painoi minua niin sietämättömästi ja joka mahdollisesti
aiheutui jostakin sairaudesta.
Sana tuli uudelleen ja uudelleen uudistetulla voimalla
huolimatta siitä, etten tahtonut omistaa sille mitään
huomiota. En ollut myöskään oikein varma siitä, oliko
tuo sana, joka uudelleen ja uudelleen toistui, Raamatun
sana. Ole varma siitä, että kunhan saatana vain saa
meidät epäilemään, niin se vie heti ulos erämaahan.
Kuinka itsepäisesti työskentelinkään tänä aamuna
päästäkseni eroon tuosta sanasta! Mutta se sananmu-
kaisesti vainosi minua, se oli iskenyt “kyntensä” sydä-
meeni ja kieltäytyi ehdottomasti päästämästä otettaan.
Kestin tätä kiirastulta hetken aikaa, mutta menin sitten
takaisin kotiin pulmakseni ystävien kanssa.
— Sisar, minä sanoin, onko Raamatussa jossakin koh-
dan Herra sanonut: “Minä olen Herra, sinun paranta-
jasi”?
— Kyllä, vastasi hän. Niin hän nouti Raamatun,
avasi tuon kohdan ja luki sen sanomatta mitään siitä,
mitä hän ja hänen miehensä rukoilivat ja mitä he ajat-
telivat minun paljosta lääkitsemisestäni.
4 — Uskon ja rukouksen voimalla
49

Sillä hetkellä aloin todella uskoa, että Herra tahtoi pa-
rantaa minut. Mutta samanaikaisesti saamasi epäusko
sielussani. Olin kuullut monien todistavan, että he oli-
vat parantuneet, mutta kuitenkin he olivat toisissa ta-
pauksissa kääntyneet lääkärien puoleen ja käyttäneet
lääkkeitä Aloin kallistua kannalle, jolla puhe rukouk-
sella parantamisesta ei vaikuta paljonkaan, sillä minä
näin, että monet näistä todistajista eivät juuri olleet
loistavia esimerkkejä uskon rukouksella parantamisen
todellisuudesta.
Mutta kaikki tämä päättelemiseni vain lisäsi sisäistä
tuskaani. Aloin lukea Raamattua nähdäkseni, voisinko
sitä tietä päästä ulos tukalasta tilanteestani. Tietenkin
löysin monia todistuksia siitä, että sekä Jeesus että Hä-
nen apostolinsa paransivat sairaita ihmisiä, ja minä ha-
vaitsin, että sairasten parantamista sattui jopa Vanhan
Testamentin aikana varsin usein. Mutta nämä ihmeethän
luonnollisesti lienevät lakanneet, kun apostolit olivat
poissa. Miksipä muutoin tästä totuudesta ei koskaan
saarnattu kirkoissamme? Tosiasia oli myöskin, että mo-
net M.E.-saamaajistamme olivat opettaneet meille, että
parantumisihmeet olivat vain jotakin apostolien ajalle
ominaista. Sillä asia oli selvä, minä arvelin, koska saar-
naajat olivat käyneet korkeakoulun, ja siihen, mitä he
eivät tienneet, ei minulla ollut syytä etsiä mitään seli-
tystä. Sehän olisi pelkkää hulluutta.
Kun tämä nyt oli selvänä minulle, aloin jälleen tutkia
itseäni saadakseni selville, missä tuo musta sisääntun-
keilija oli kätkeytyneenä. Mutta rauhattomuus vain
lisääntyi, eivätkä mitkään oppineitten saarnaajien aja-
tusratoja kulkevat mietiskelyni voineet hälventää pi-
meyttä. Se tiheni yhä enemmän ja enemmän, ja lopuksi
arvelin, etten minä tiennyt ulos enkä sisään, kuten tava-
taan sanoa. Vielä kerran suuntasin pakomatkani metsään,
50

ja vielä kerran tuli minulle sana, joka hämmensi minua
ehkä vielä enemmän kuin aikaisempi.
— Aasa otti lääkettä ja hän kuoli.
Sana “lääke” ei tullut varmaankaan mainituksi tässä
yhteydessä, mutta minä käsitin asian näin. Muutenhan
asia on niin, että Aasa etsi lääkäreitten apua, ja me
kaikki tiedämme, kuinka hänelle kävi.
Menin takaisin majapaikkaani ja kysyin sisarelta tuota
raamatunkohtaa. Hän otti Raamatun esille ja näytti mi-
nulle, missä tuo sana oli kirjoitettuna. Nyt asian olisi
pitänyt olla selvä.
Vaikeasti sisäisesti ahdistettuna menin huoneeseeni.
— Mitä tämä tarkoittaa? Miniähän en tavoittele lääke-
pulloja ja pillerirasioita, minä tahdon saada selvän
tästä hirvittävästä ahdistuksesta, sanoin itsekseni. Tun-
sin olevani onneton ihminen, kaikkien mahdollisten
ristiriitaisten ajatusten uhri. Lankesin polvilleni pää
uunia vasten, juuri siinä, missä pieni apteekkini sijaitsi.
— Herra, minä huusin, mitä tämä merkitsee? Mikä
minussa on vikana? Mitä näillä raamatunpaikoilla on
tekemistä nykyisen rauhattomuuteni kanssa? Vastaus
tuli silmänräpäyksessä.
— Minä olen Herra, sinun parantajasi.
— Tarkoitatko sitten, Herra, että minun on hyljättävä
kaikki nämä vanhat, luotettavat apukeinot? Kuinka
minä voin tehdä sen? minä huokasin. Sitten puhkesin
itkuun. Tässä on minulla kuusi laatua lääkettä, jotka
ovat olleet seuranani, apunani, kaikkeni, kuinka minä
voin jättää ne, Herra? minä jatkoin.
Vastenmielisyyteni niitä ihmisiä kohtaan, jotka sanoi-
vat toteuttavansa käytännössä rukouksella paranta-
mista ja kuitenkin ottivat lääkettä silloin tällöin, oli
vaikuttanut minuun siinä määrin, että minusta tuntui
mahdottomalta tunnustaa Jeesus lääkärikseni ja saman-
51

aikaisesti käyttää lääkkeitä. Näytti selvältä tosiasialta,
että jos minä tunnustaisin Jeesuksen lääkärikseni, niin
saisin luvan jättää nämä kuusi tärkeätä lääkeainetta
uunin päälle.
Kun tulin syömään päivällistä, mies tuli sisälle peu-
kalo ruhjoutuneena.
— Katsopas tätä, hän sanoi vaimolleen. Panin mer-
kille, että vaimo hymyili.
— Voi, mikä kovasydäminen vaimo, minä ajattelin.
Olin kuvitellut, että vaimo jättäisi päivällispuuhansa ja
nostaisi valtavan metelin onnettomuuden johdosta,
mutta ei, hän ei omistanut sille mitään huomiota, vaan
jatkoi hymyillen päivällisaskäreitaan, samalla kun mi-
nusta tuntui, että näkemäni oli tehnyt minut sairaaksi.
Mies työskenteli työkaJlutehtaassa Hamiltonissa, ja
hänen peukalonsa oli jäänyt puristukseen parin raskaan
kiven väliin, niin että kaksi kolmasosaa kynnestä oli
revennyt irti toisen puolen riippuessa jäljellä. Menin
huoneeseeni ja etsin käsille pehmeän siteen ja vähän
laastaria.
— Sillä välin kun vaimonne kattaa päivällisen, minä
sidon peukalonne, sanoin ja lähestyin miestä. Mutta hän
ei osoittanut merkkiäkään halusta jättää asia minun
hoitooni, vaan seisoi siinä ja nauroi minun varusteluil-
leni.
— Te ette ehkä usko, että minä selviän tästä, jatkoin.
Mutta voin sanoa teille puuhailleeni näissä asioissa mo-
nina vuosina lähetyksemme köyhien parissa, niin että
uskallan väittää olevani aika taitava, kun on kyseessä
siteen laittaminen.
Juuri silloin tuli vaimo sisään ruoan kanssa. Myöskin
hän nauroi. Minun puuhailullani oli kaksinainen tarkoi-
tus. Ensiksikin tahdoin auttaa veljeäni ja toiseksi tah-
52

doin näyttää taitoani haavojen sitomisessa. Mutta kuten
sanottu, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota taita-
vuuteeni, vaan nauroivat makeasti yhdessä. Ei myöskään
auttanut se, että osoitin, millaista parantavaa voidetta
minulla oli käsillä ja kuinka hyvää se tekisi yhdessä
pehmeän siteen kanssa.
— Veli Bevington, vaimo sanoi lopuksi, me emme kos-
kaan käytä mitään sellaista.
— Ette? Kuinka ihmeessä te sitten menettelette?
Ettekö te sido haavaa, että se parantuisi? minä utelin
ihmeissäni, melkein hämmästyneenä.
— Ei, ei!
— Mutta mitä te teette?
— Me luotamme Häneen, vaimo sanoi ja viittasi ylös-
päin. Silloin putosi kuin peite silmiltäni, minä näin,
mitä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Nyt oli mi-
nulle yhdellä kertaa selvillä, mistä tämä kaikki levotto-
muus oli johtunut ja mitä tarkoitti tämä sieluntaistelu,
joka oli uhannut aivan murtaa minut. Kiiruhdin huonee-
seeni maistamatta ruokaa, heittäydyin polvilleni ja aloin
huutaa Jumalaa.
— Herra, Herra! Anna minulle samankaltainen usko,
kuin heidän on! Anna minulle jokin merkki, Herra, että
minä voin elää ilman näitä kuutta lääkeainetta, jokin
merkki, johon epäröimättä voin ja tahdon luottaa.
Sillä hetkellä tunsin, että olin kuin Elia muinoin,
minä tahdoin kuolla. Mutta en ollut vielä kypsä iankaik-
kiseen elämään. Muistettava päivä siitä kuitenkin tuli
minulle. Kunnia Jumalalle! Tosin olivat helvetin voimat
tehneet hirvittäviä hyökkäyksiä näiden kolmen tai
neljän vuorokauden aikana, minkä tuo sitkeä taistelu oli
kestänyt mitä suurimmassa pimeydessä. Mutta kunnia
Jumalalle! Valo koitti lopultakin, ja minä olen vaeltanut
sittemmin valossa kolmekymmentäyksi vuotta, ja ne
53

ovat olleet voittojen vuosia näissä kysymyksissä. Ei
pisaraakaan lääkettä ole sen jälkeen tullut suuhuni.
Siinä makasin ja taistelin erästä elämäni suurinta
kamppailua. Minä odotin merkkiä, ja äkkiä kuulin me-
lua, mutta en nostanut päätäni. Niin, kuulin vieläpä
ääntäkin ja olin näkevinäni näyn, huvittavan näyn. Näin
lääkepullojeni tulevan käyskennellen pitkillä jaloilla,
aivan niin kuin voi nähdä eräissä ilmoituksissa. Ne kul-
jeskelivat alas seiniä, kääntyivät ja menivät pääni ja
tulisijan välistä ulos ikkunasta. Sitten lähtivät laastari
ja pillerirasiat liikkeelle samaa tietä, ja kuulin selvästi,
kun pillerirasiat rapisivat.
Kun koko joukkokunta oli kadonnut ikkunasta, käsi-
tin tämän ilmestyksen toivomakseni merkiksi. Nousin
ylös, otin kaikki neljännespulloni, kannoin ne ulos ja
särjin. Pillerit ja laastarit heitin tuleen, ja niin oli pille-
rien ja lääkkeitten orjuuteni lopussa. Menin takaisin
huoneeseeni, ja ihmeellinen vapautuksen tunne virtasi
lävitseni. Minä sekä nauroin että itkin. Kun sisar tuli
sisään, kerroin hänelle kaiken, ja myöskin hän nauroi.
Sen jälkeen meillä oli vanhanaikainen metodistikokous
huoneessa.
Nyt olin melkein unohtaa erään seikan kertomukses-
sani, joka on kenties lukijasta mielenkiintoinen. Tehän
tiedätte, miten miehen peukalolle kävi. Niin, kun hän
ei tahtonut saada minulta mitään apua, kuulin ikään
kuin äänen sisälläni sanovan:
— Nyt hän petkuttaa sinua!
Miehellä oli tapana tulla kotiin puoli kuuden aikaan,
ja viiden aikaan menin ja piilouduin hiilikellarin taakse
nähdäkseni, eikö hänellä sittenkin ole peukalossaan
side, jonka hän ottaisi pois ennen sisälle astumistaan.
Makailin siellä auringonpaisteessa kolme neljännestuntia
ja odotin häntä tulevaksi. Lopulta näin hänen liikkuvan
54

puistokäytävällä viidentoista metrin päässä. Hän hei-
lutti molempia käsiään askeltensa tahdissa, samalla kun
hän lauloi laulua, jonka olin opettanut hänelle. Ponnis-
telin nähdäkseni olettamani siteen hänen peukalossaan,
mutta en voinut nähdä mitään. Tunsin itseni tuomituksi
sisimmässäni ja pyysin Jumalalta anteeksi.
Usein ajattelen noita muistorikkaita hetkiä, kun kul-
jin lattialla edestakaisin ylimaallisen autuuden valtaa-
mana. En tiennyt, olinko parannettu vai en, mutta pi-
din selvänä, että kaikki oli tapahtunut minun parhaak-
seni, Jumalalle kunniaksi. Jos joutuisin kärsimään, niin
Jumala olisi myös antava minulle voimaa kantaakseni
kaiken tämän, ajattelin.
Tämä elämys, jota olen tässä koettanut kuvata, tapah-
tui kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä. En ollut
kuitenkaan ehtinyt olla huoneessa enempää kuin kym-
menen minuuttia autuaassa varmuudessa siitä, että Ju-
mala oli tehnyt työnsä minussa, kun kuulin äänen, joka
tuntui kuuluvan valkeuden enkelille, puhuttelevan mi-
nua:
— Nyt on saatana saanut sinut tekemään kaiken tä-
män, ja sinulla olisi pitänyt olla enemmän ymmärrystä
tässä. Sinullahan ei ole nyt rahaa ostaa jälleen kaikkia
näitä lääkkeitä, jotka olet tuhonnut ja joita tarvitset
niin välttämättä. Se tulee maksamaan sinulle kuusi ja
puoli dollaria, ääni arveli. Minä olin tuohon aikaan nuori
ja kokematon, enkä tiennyt, mitä uskoa.
— Voiko tämä todellakin olla Jumalasta? Hänkö ken-
ties puhuu minulle? ihmettelin. Niin, kyllä sen täytyy
olla Jumala, ajattelin, sillä saatanahan ei voi olla kiin-
nostunut minusta.
Minä muistin, mitä nuo kunnon metodistipastorit oli-
vat opettaneet meille kiihkoilusta, ja heidän jalot pon-
nistelunsa meidän varjelemiseksemme siltä. Olin polke-
55

massa heidän neuvojaan jalkojeni alle. Kuinka minua
kiusasikaan tämä pieni sana “fanatismi”. Se oli koko-
naan uusi sana minulle, ja jollakin merkillisellä tavalla
se liittyi yhteen rikottujen lääkepullojen kanssa. Tun-
sin itseni lyödyksi sen sisällön edessä. Minä olin joutu-
nut ikään kuin imevään pyörteeseen ja tunsin joutuvani
vedetyksi alas sen salaperäisen voiman vaikutuksesta.
Menin keittiöön ja puhuin sisarelle, kuinka painiske-
lin pimeyden voimien kanssa.
— Te olette menetellyt aivan oikein, hän sanoi. Tämä
jälkipeluu on saatanan työtä. Hän nouti jälleen Raama-
tun ja näytti minulle, että rukouksella parantamisen
armo on tarkoitettu myös meille ja meidän ajallemme.
Hän kertoi myös omia kokemuksiaan, ja aloin tuntea
sydämeni kevyeksi.
— Kun mieheni tulee kotiin illalliselle, saatte nähdä,
että hänen peukalonsa on parantunut, hän jatkoi.
— Mitä? Tämä hirvittävästi ruhjoutunut peukaloko
parantunut? puhkesin puhumaan hämmästyneenä.
— Kyllä, se on varmasti terve illalla.
— Ilman sidettä ja hoitoa?
— Kyllä, ilman lääkehoitoa, sillä sellaista me emme
käytä koskaan, hän sanoi painokkaasti.
Ja todellakin. Kun mies tuli illalla kotiin, peukalo oli
parantunut. Se oli tosin vielä punainen ja pehmeä, mutta
ei pienintäkään haavaa ollut havaittavissa, sormi oli
parantunut ja kunnossa. Hänellä ei ollut siitä mitään
vaivaa, paitsi jos hän satutti sen johonkin, mutta silloin-
kin kipu oli nopeasti ohimenevää.
Kun sinä iltana kokoonnuimme kotihartauteen, pyy-
sin ystäviä voitelemaan minut öljyllä ja rukoilemaan
puolestani, että parantuisin. Kodissa ei kuitenkaan sillä
hetkellä ollut öljyä.
— Meillä ei ole öljyä, sisar sanoi, mutta Jumala ym-
56

märtää meitä kuitenkin, ja Hän varmaan tahtoo auttaa
teitä, Niin polvistuimme rukoukseen. Pieni tyttö, joka
oli vienyt äitinsä huoneeseen katsomaan saarnaajan
lääkkeitä, istui isänsä tuolin alla, ja äiti kehotti häntä
johtamaan rukouksen.
— Lakas Jeesus, hän rukoili, minä olen niin iloinen,
että isä sälki peukalonsa, että saalnaaja näki sen, että
se auttoi häntä luottamaan Jeesukseen.
Se oli lyhyt rukous, mutta voi! sen pituus ei ole vielä-
kään tullut tutkituksi. Siitä on kulunut kolmekymmen-
täyksi vuotta, mutta minä en ole vieläkään kerinnyt
kolmivuotiaan lapsen rukouksen loppuun.
Niin tulivat nuo rakkaat ystävät ja panivat kätensä
päälleni ja rukoilivat uskon rukousta terveyteni puo-
lesta. Vaikka minulla ei ollutkaan mitään vakaumuksen
tuntua siitä, että olin parantunut, otin kuitenkin Juma-
laa sanastaan kiinni.
— Veli Bevington, he sanoivat, nyt luulemme, että te
olette parantunut.
Mutta minä jouduin jälleen epäilyksiin.
Viimeisenä iltana saarnatessani, ennen kuin uusi
koettelemus tuli tielleni, alttarille tuli nuori nainen koh-
datakseen Jumalan. Mitään ei tapahtunut, ja minä tun-
sin itseni jälleen sairaaksi. Sitten kokoukset lopetettiin,
kunnes saarnaaja toipuisi. Seuraavana sunnuntaina tuli
nainen jälleen, mutta nytkään hän ei kohdannut Juma-
laa. Lopetin kokoukset matkustaakseni sitten maanan-
taina Cincinnatiin, mutta kokouksen loputtua tuli nai-
nen esille ja tahtoi puhua kanssani muutamia sanoja.
— Veli Bevington, hän sanoi, minä tahdon kohdata
Jumalan. Ettekö tahtoisi viipyä ja pitää kokouksen ko-
dissamme tänä iltana? Minulla ei ollut mitään sitä
vastaan.
57

Päivälliseksi minua pyydettiin erääseen toiseen kotiin,
ja kolmen aikaan iltapäivällä tunsin vanhojen sairaus-
oireiden käyvän kimppuuni. Tietysti saatana oli jälleen
saapuvilla ja saarnasi minulle, ja puolen tunnin sisällä
olin yhtä sairas kuin konsanaan aikaisemmin. Minä luo-
tin lupauksiin, mutta tulin vain huonommaksi. Kun
kokouksen aika lähestyi, tuli kaksi miestä tervehtimään
perhettä. Kun he tulivat huoneeseen, pysähtyivät he ja
tulivat sanattomiksi tyrmistyksestä. Olin yhtä vaitelias
kuin hekin, sillä olin kuolemansairas, ja koko talo tun-
tui pyörivän ympärilläni. Lopuksi toinen miehistä rikkoi
hiljaisuuden.
— Veli Bevington, mikä teillä on hätänä? Minä olen
lääkärin poika ja noudan tänne isäni, jos niin, toivotte.
Hän asuu ainoastaan kahden korttelin päässä täältä,
hän sanoi.
— Ei, kiitoksia, minä vastasin.
— Mutta, toinen puuttui puheeseen, tehän olette val-
koinen kuin lakana kasvoiltanne ja tohtorin poika sa-
noo, että te olette suuressa vaarassa.
— Pojat, minä vastasin, otin Jeesuksen lääkärikseni
eilen illalla ja jätän asiani Hänen käsiinsä.
— Vai niin, mutta tehän olette kuolemaisillanne.
— Olkoon niin! Minä olen valmis päättämään maalli-
sen elämäni, enkä tahdo sekautua Jumalan suunnitel-
miin. Ei koskaan enää yhtään lääkäriä, pojat. Johtakaa
minut ulos eteiseen! Minulla oli sydänvika, ja heillä oli
täysi työ pitää minua pystyssä, kun he johtivat minua
ulos. Minulla oli usein tapana saada kohtauksia, ja se
joka nyt oli kimpussani, tuntui erikoisen vaikealta, ja
he itsepäisesti tahtoivat kutsua lääkärin, mutta minä
torjuin yhtä päättäväisesti. Me olimme saaneet pysäh-
tyä puolitiehen, ja he olisivat mieluiten saattaneet mi-
nut takaisin vuoteeseen.
58

— Pitäkää minua pystyssä ja taluttakaa minut alas
rappuja, minä sanoin, sillä tunsin, raittiin ilman tar-
vetta. Talon isäntä tuli myös avuksi, ja yhteisvoimin he
saivat minut alas rapuista. Myös isäntä vaati, että lää-
käri olisi noudettava.
— No niin, hän sanoi lopuksi, kun ymmärsi, etten
ollut taivutettavissa, minulla ei ole halua tuhlata
aikaani kiihkoilijoihin, ja sitten hän kääntyi ja meni
takaisin taloon. Kolme kertaa taisteluni aikana heikkoa
sydäntäni vastaan olen kadottanut näköni, ja niin tein
nytkin.
— Johtakaa minut aidan luo, minä pyysin. He tekivät
niin, ja minä tartuin kiinni, samalla kun tulin huonom-
maksi ja huonommaksi.
— Minä juoksen ystävien luo ja pidän huolta siitä;
että tämän illan kokous peruutetaan, sanoi tohtorin
poika innokkaasti, kun hän näki, että tulin huonom-
maksi.
— Ei, vastasin, me pidämme kokouksemme tänä il-
tana.
— Mutta ihminen! Ettekö ymmärrä, missä vaarassa
Te häälytte!
— Kyllä, mutta kokous pidetään tänä iltana, sillä Ju-
mala on käskenyt minun viipyä täällä juuri tämän ko-
kouksen takia. Saattakaa minut ulos kadulle ja pitäkää
lujasti kiinni! Antakaa minun mennä!
Heillä oli paljon vaivaa minusta, mutta kaikki meni
hyvin, ja me tulimme onnellisesti kadulle. Aloin ru-
koilla Jumalaa ja muistuttaa Häntä niistä lupauksista,
jotka Hän on antanut meille sanassaan. Sain heti var-
man tunteen siitä, että Jumala parantaisi minut.
— Rukoilkaa pojat, sanoin kulkiessamme katua pit-
kin. Olin hyvin heikko ja horjuin sinne tänne.
— Pojat, sanoin hetken kuluttua, me tulemme voitta-
59

maan, sillä minä aloin nähdä hiukan, mutta kärsin vielä
kovia tuskia. Aloin kiittää Jumalaa.
— Te ette kyllä näytä semmoiselta, että teillä olisi
syytä kiittää Jumalaa, toinen sanoi, ja toinen yhtyi hä-
nen mielipiteeseensä.
Minä aloin kuitenkin tuntea itseni paremmaksi. Nä-
köni palautui enemmän ja enemmän ja jatkoin Jumalan
ylistämistä. Väki seisahtui ja katsoi minuun; osa luuli,
että olin juovuksissa, ja toiset, että ymmärrykseni oli
sumentunut. Jatkoin Jumalan kiittämistä, samalla kun
pojat saattoivat minua katua eteenpäin huolimatta ih-
misten ajatuksista ja tarkoituksellisista silmäyksistä.
— Pojat! Päästäkää minut! huusin äkkiä ja aloin
kiittää Jumalaa todellisesta voitosta. Koetin kävellä
itsekseni, horjuin hiukan jaloillani, mutta tulin yhä va-
kaammaksi, ja kymmenen minuutin sisällä kuljin vai-
keuksitta. Minä olin terve, yhtä terve kuin koskaan
ennen,. Halleluja! Se oli viimeinen kerta, kun kärsin reu-
matismista ja sydänviasta.
Nyt tahdon kertoa tapauksesta, joka seurasi tätä. Me-
nimme taloon sisään ja meillä oli niin ihmeellinen ko-
kous kuin ajatella saattaa. Se nuori nainen, josta mai-
nitsin aikaisemmin, tuli esille ja sai ottaa vastaan Py-
hän Hengen kaikessa täyteydessään. Kim kokous oli lo-
pussa, kertoi hän ihmeellisestä elämyksestään.
— Minulla oli näky, hän sanoi, ja hänen kasvonsa sä-
teilivät hiljaista rauhaa. Näin sadoittain pieniä kasvoja,
ne eivät olleet meidän lastemme kasvojen kaltaisia,
mutta niin monta, monta. Jokaisella lapsella oli käsi
ojennettuna, ikään kuin vilkuttaakseen minulle, että tu-
lisin heidän luokseen ja opettaisin heitä. Heidän yllään
kaartui kaunis kaari, jossa luki sumilla punaisilla kir-
jaimilla sana ”Fidzi”. Minä pyysin häntä kertomaan ta-
pauksen uudelleen ja sitten sanoin hänelle, että se oli
60

varmaankin Jumalan kutsu lähteä Fidzisaarille lähetys-
saarnaajaksi. Kun hän kuuli tämän, hän nousi ylös puh-
jeten ylistyksiin, ja ilonkyyneleet viilasivat pitkin hä-
nen poskiaan.
Neljäntoista kuukauden kuluttua hän matkusti Fidzi-
saarille. Rakas veli Camble auttoi meitä saamaan hänet
sinne. Sisar vietti kuusitoista vuotta tällä kentällä, kun-
nes Jumala nouti hänet ikuisiin asuntoihin. Ennen kuin
hän matkusti, tuli hän maininneeksi tuosta taistelustani
vapautuakseni lääkepulloista.
— Ajatella, jos te olisitte hävinnyt taistelun, veli
Bevington, ja ottanut lääkettä, hän lausui, niin silloin
en minä olisi koskaan saanut tätä kohtausta Jumalan
kanssa. Se oli hänen varma mielipiteensä. Olipa tuon
asian kanssa miten tahansa, minä ylistin Jumalaa, että
Hän auttoi minua ottamaan tuon varman asenteen tänä
ikimuistettavana iltana.
No niin, rakas lukija, tämän kirjan tarkoituksena on
esitellä Jumalan voimaa sellaisena, kuin sen tulisi il-
metä tänä epäuskon aikana — ei esittää sellaista, mitä
tapahtui silloin, kun Kristus eli ja vaikutti maan päällä.
Me emme elä Kristuksen aikaa, emme myöskään aposto-
lien. Tarttukaamme kiinni meidän päiviemme mahdolli-
suuksiin raamatulliselta näkökannalta eikä joltakin
muulta. Jumalan voima ilmestyy ainoastaan pyhitetyn
rukouksen kautta, totisen, uskonvoimaisen, todellisen
ja sitkeän rukouksen kautta, rukouksen, joka panee tai-
vaan liikkeelle, rukouksen, joka ei hyväksy kieltävää
vastausta.
Voi sattua, että sekoitan toisiinsa joukon tapahtumia,
koska minulta puuttuvat merkinnät tapahtumien ni-
mistä ja päivämääristä. Mutta kuvaukseni kestävät var-
masti taivaan tarkastelun, vaikkapa ne eivät sietäisi-
kään epäuskoisten ihmisten kriittistä arvostelua.
61