Kylkiluiden parantuminen, Bevington

Julkaistu 20 01 2020 - 03:11 by Keijo

Hetken kuluttua koetin nousta jälleen ylös ja onnistuin todellakin pääsemään jaloilleni parin tuolin avulla. Mutta kylkeni – mikä ihmeessä siinä oli vikana? Huomasin, että kun painoin kädelläni kovasti kylkeäni, se helpotti. Siitä huolimatta saarnasin kuitenkin samana iltana, mutta minuntäytyi koko ajan pitää kättäni kovasti puristettuna kylkeäni vasten. En puhunut koskaan kenellekään, että
tuoli oli särkynyt ja että olin pudonnut.Seuraavana aamuna tilani oli sangen tukala, sillä ainoa tapa, jolla olin saanut yön aikana hieman levätä,
116

oli se, että otin ompelukoneen kopan ja sijoitin sen kyljelleni ja sitten levitin peitteen ylleni. Minä rukoilin ja sain lievitystä, mutta pienimmästäkin liikkeestä heräsin, sillä kylkeni oli hirvittävän kipeä. Veli Allen sai kuulla puhuttavan, että olin sairas, ja hän oli ensimmäinen, joka tuli tapaamaan minua. Hänen työpaikkansa oli vain muutaman minuutin matkan päässä siitä talosta, missä asuin. Hän viipyi luonani muutamia päiviä, nautti ateriansa kerällämme ja seurusteli kanssani. Allen sai myös sänkyni, sillä tuntui siltä, kuin minun olisi parempi maata lattialla.
— Veli Bevington, hän sanoi kerran, minä tiedän, että Jumala paransi minut, mutta tämä tapaus näyttää sitkeältä. Varmaan sinun kylkiluissasi on vikaa, sinun täytyy mennä lääkäriin.
— Ei mitään lääkäriä minulle, vastasin. Mutta seuraavana päivänä, neljäntenä onnettomuuden jälkeen, tunsin kehotusta mennä ja neuvotella lääkärin kanssa.
Minä kestin vielä päivän, mutta minulla oli voimakas kiusaus käydä lääkärissä.
Ja niin eräänä päivänä menin. Se oli seitsemäs päivä, enkä ollut syönyt koko aikana. Minulle tarjottiin ruokaa joka päivä, mutta en voinut nauttia mitään, en voinut
niellä edes vettä ilman mitä ankarimpia kipuja. Nousin ylös parin tuolin avulla, minulla oli erikoisesti pumpulipakkauksella sovitettu vyö, joka tuotti minulle jonkinverran helpotusta. Keppiin nojaten uskaltauduin ulos neuvotellukseni lääkärin kanssa.
Kun olin ontunut kolmen korttelin ohi, olin lääkärin asunnon edustalla. Ovi johti suoraan kadulle, niin että minun ei ollut vaikeaa päästä sisään. Jäin seisomaan ovelle muutamiksi hetkiksi, kunnes lääkäri tuli ja tarjosi minulle tuolin. Mutta en uskaltanut käyttää sitä, koska tiesin, että minun oli vaivalloista nousta ylös.
117

Lopuksi taivuin hänen kohteliaitten kumarrustensa edessä ja istuuduin tuolille. Kuinka kärsinkään niiden neljänkymmenen minuutin aikana, ennen kuin tuli minun vuoroni. Kun hän vihdoinkin antoi minulle merkin tulla sisään, en voinut nousta tuolilta.
— Tohtori, minä sanoin, luulen, etten minä voi päästä tuolista omin avuin. Kolme miestä, jotka olivat vastaanottohuoneessa, olivat kuitenkin valmiit auttamaan minua.
— Te olette tavattoman huonon näköinen, sanoi tohtori.
— Minulla on aikamoista vaivaa vasemmasta kyljestäni, vastasin.
Tohtori koetteli kädellään kipeätä kylkeäni, ja kun en ollut varautunut siihen, huusin kivusta ja olisin varmaan kaatunut lattialle, jolleivät miehet olisi pitäneet minusta
kiinni.
— Tämän täytyy varmaankin olla sangen vakavaa, lausui tohtori jälleen, minkä jälkeen hän antoi minun maata penkillä, samalla kun hän tutki minua.
— Minä annan teille hiukan kipuja lievittävää lääkettä, hän sanoi.
— Ei tohtori, minä vastasin, ei mitään sellaista; pyydän: jatkakaa vain tutkimustanne. Hän tunnusteli hetken, mutta väitti vielä kerran olevan välttämätöntä, että minut nukutettaisiin, jotta hän voisi suorittaa perusteellisen tutkimuksen. Kun jatkuvasti vastasin kieltävästi, hän kysyi, mitä minulle oli tapahtunut.
— Onko muuli potkaissut teitä?
— Ei.
— Mikä on ammattinne?
— Olen pyhitysevankelista.
— Asutteko täällä?
118

— En, olen kotoisin Kentuckysta.
— Jaha, te olette pohjoisesta. Oletteko pitänyt kokouksia täällä?
— Olen muutamia.
— Missä sitten?
— Niin, ensin aloitin Willcox-lähetyksessä.
Hän silmäili minua tutkivin katsein.
— Ette kai te ole se mies pohjoisesta, joka pelasti juomari Tomin ja hänen vaimonsa Lizzin?
— En, en minä ole pelastanut ketään.
— Mutta joku ystävistäni puhui siitä, lääkäri jatkoi. Mikä teidän nimenne muuten on? Minä mainitsin nimeni.
— Sanonpa teille, tohtori lisäsi, että se on juuri se nimi, jota minä tarkoitan. Tehän kuitenkin olette sama henkilö.
— En, kyllä kai se on erehdys, minä väitin.
— Mutta minä olen aivan hyvin asiasta selvillä, ymmärrättekö. Sitä paitsi se on ollut sanomalehdissä. Teidän nimenne todellakin on sama, jonka olen kuullut mainittavan Tomin ja Lizzin yhteydessä. Teillähän oli kokous Willcox-lähetyksessä, eikö totta?
— Kyllä, se on aivan totta.
— No hyvä, silloin te olette kai se mies sitten?
Minä selitin hänelle, että Jeesus oli pelastanut heidät.
— Oi niin, senhän tiedän hyvin, mutta te olitte joka tapauksessa se, joka paastosi ja rukoili ja kesti heidän kanssaan, kunnes te saitte heidät todellisesti pelastetuiksi ja jälleen menemään uudelleen naimisiin. Olen kuullut, että he molemmat huolehtivat itsestään nykyisin hyvin.
— Toivotaan niin, minä sanoin.
— Kuinka paljon teillä on rahaa, tahtoisin käyttää röntgeniä teihin?
119

Koska tiesin, että Cincinnatissa sellaisesta käsittelystä otettiin kymmenen dollaria, emmin, sillä tiesin, että minulla ei ollut riittävästi rahaa. Samalla kertaa tunsin kuitenkin, että Jumala oli juuri tämän tähden tuonut minut tänne.
— No hyvä, nämä röntgenkojeet eivät ole minun. Minun täytyy maksaa dollari joka kerta, kun käytän konetta, niin että jos teillä on dollari, minä koetan auttaa
teitä kuitenkin, tohtori jatkoi. Minä tiesin, ettei minulla ollut edes yhtä dollariakaan, mutta minä kumarsin pääni ja jatkoin:
— Minulla on hyvä ystävä, joka varmaan tahtoo auttaa minua tässä, niin että voin hankkia niin paljon kuin yhden dollarin. Huolellisen läpivalaisun jälkeen tohtori näytti hyvin miettiväiseltä.
— Hyvä mies, te olette aivan palasina, hän sanoi.
— Sitä minä en koskaan voi uskoa, vastasin.
— Mutta niin te olette, lääkäri jatkoi, enkä minä voi käsittää, kuinka te olette voinut elää nämä kuusi päivää sellaisessa tilassa. Kolme kylkiluutanne on poikki, ensimmäinen on katkennut kolmeneljäsosatuuman päästä murtumapaikasta, toinen puolen ja kolmas neljäsosa-tuuman päästä; ja se, mikä aiheuttaa teille niin paljon
kipuja, on luunsirunen ensimmäisestä kylkiluusta, suuri kuin hevosenkengännaula, ja se on poikittain kylkiluittenne päällä. Minä en valitettavasti voi tehdä teille mitään, mutta minulla on Nashvillessä serkku, joka on Tennesseen suurimman ja hienoimman sairaalan johdossa. Puhuimme tässä eräänä päivänä hänen kanssaan Tomista ja Lizzistä, ja hän sanoi silloin, että hän haluaisi nähdä sen miehen pohjoisesta, joka käännytti heidät. Minä olen varma, että saisin teidät sinne sangen huokealla. Muutoin se tulisi kyllä tavallisissa olosuh-
120

teissä maksamaan teille viisisataa dollaria, sillä siihen menee noin seitsemän kuukautta, ennen kuin pääsette entisellenne. Huomenna koetan katsoa, mitä teille voidaan tehdä, tohtori lopetti. Minä palasin kotiin. Viisisataa dollaria ja seitsemän kuukautta. Herra, Sinä voit tehdä sen vähäisemmäksi, minä sanoin ja otin
sijani lattialla. Kärsin kauheasti pienimmästäkin liikkeestä, mutta tulisin pian saamaan voiton. Illalla tuli veli Allen, ja minä kerroin olleeni lääkärissä, ja hän kysyi, kenen lääkärin luona olin ollut.
— Vai niin, tohtori N. N., hän sanoi, hän on eräs hyvistä ystävistäni, uskovainen mies. Hän juuri osti pienoisurut, joita soitin vankilassa ja kadulla. Hän hoitaa sen valimon lääkärin virkaa, missä minä työskentelen.Kaikki pitävät häntä tosi kristittynä. Hän polvistuu aina ja rukoilee valimossa, ennen kuin hän tutkii potilaansa.
Minä menen hänen luokseen, kun kuljen hänen vastaanottonsa ohi työhöni, jatkoi Allen. Seuraavana aamuna hän antoi tohtorille dollarin, ja minun täytyy sanoa, että hän teki hyvin paljon tähteni. Kun veli Allen tuli kotiin illalla, hän oli hiestä märkä.
Hän oli juossut matkan innokkaasti saadakseen ilmoittaa minulle, kuinka ihmeellisesti asiani olivat järjestyneet, kiitos kiltin tohtorin ponnistusten.
— Minä kurkistin juuri vastaanottohuoneistoon, Allen sanoi, kuullakseni, mitä tohtori oli tehnyt. Kaikki on järjestyksessä. Kello yhdeksän huomisaamuna tulee
neljä miestä paarien kanssa ja kantavat sinut asemalle, minne on tilattu erikoisjuna viemään sinut Nashvilleen, missä sinua varmaan tullaan hoitamaan tunnontarkasti.
Jos muu ei auta, he asettavat tekokylkiluut, eivätkä kustannukset sittenkään ylitä kahdeksaakymmentä dollaria. Työ, hoito ja ruoka, kaikki on ilmaista, minkä
121

vuoksi sinä saat lähes seitsemänsadan dollarin lahjoituksen. Minä olen niin iloinen, hän jatkoi, ja tohtorihan on niin kiltti, minä pidän häntä nyt arvossa enemmän kuin
koskaan aikaisemmin kaiken sen vuoksi, mitä hän on tehnyt sinulle.
— Kyllä, veli Allen, puutuin minä puheeseen, tämä on suuri rakkaudentyö, ja tunnen itseni enemmän kuin kiitolliseksi tohtoria kohtaan, mutta — minä en voi missään tapauksessa matkustaa sairaalaan.
— Mitä! hän huudahti. Etkö voi matkustaa?
— Ei, minä en voi matkustaa.
— Mutta veli Bevington, sinun tulee muistaa, Allen vastasi, että siniä et ole pohjoisessa. Sinä olet etelässä, ja täällä syntyy tällaisissa tapauksissa helposti tulehduksia, jotka voivat levitä nopeasti ja saastuttaa koko kaupungin, niin että terveydenhoitoviranomaisten täytyy puuttua asiaan. Ja jollet tahdo lähteä nyt, joudut joka tapauksessa kulkutautisairaalaan, enkä koskaan voisi sietää nähdä sinun joutuvan siihen paikkaan.
— Mutta veli Allen, minä jatkoin, eikö Herra parantanut sinua juuri tässä kaupungissa?
— Paransi, mutta sinun laitasi on toisin. Ensinnäkin sinä olet vanhempi kuin minä, ja toiseksi minulla ei ollut sairautta, joka olisi voinut aiheuttaa haavaruttoa.
— Aivan niin, mitiä sanoin, mutta onko Jumala sitten riippuvainen ehdoista ja paikoista? Oletko sitä mieltä, että Hänen voimansa on erilaisten olosuhteiden rajoittama? Täytyykö eritellä näkyväiset edellytykset ensin, ennen kuin Jumala voi puuttua asioihin?
— Veli Bevington, sinun täytyy joka tapauksessa käyttää ymmärrystäsi, Allen jatkoi. Sinun tulee muistaa, että sinä olet tekemisissä kuumaveristen etelämaalaisten
kanssa, ja siitä sinä tulet saamaan kokemuksen ennenpitkää. Heidän kanssaan ei ole leikkimistä..
122

— Mutta veli Allen, minä vastasin. Tämän mukaan Jumalan voima olisi rajoitettu paikkoihin ja kansoihin. Ehkä sinä uskot sen, veli Allen, mutta sinä et koskaan saa Bevingtonia uskomaan sitä. Et koskaan, hyvä ystäväni! Minä en voi matkustaa sairaalaan, sillä en voi kääntää Lääkärilleni selkääni. En koskaan, minä jat-
koin. Hän on tehnyt liian, paljon hyväkseni.
— Mutta ajattele, että on olemassa haavaruton vaara, ja sinä saat kaikki kaupungin viranomaiset kimppuusi, ja he tulevat ilman muuta passittamaan sinut kulkutautisairaalaan, ja sinä tiedät, mitä tämä muutto merkitsee sinulle.
Seuraavana aamuna, kun Allen meni työhönsä, hän tapasi tohtorin.
— Veli Bevington kai ihastui kovin siitä, mitä me olemme tehneet hänelle, tohtori sanoi sitten kun oli tervehtinyt.
— Oi tohtori, hän ei varmaankaan ole tolallaan.
— Kuinka niin?
— Hän kieltäytyy matkustamasta sairaalaan ja arvelee, että Jumala on parantava hänet.
— Joutavia, arveli tohtori.
— Kyllä, jatkoi Allen, hän on sanonut aivan päättävästi, ettei hän tahdo matkustaa.
— Silloin hän on tehnyt tyhjäksi kaiken sen, mitä olen tehnyt hänen puolestaan.
— Olen pahoillani sanoessani sen, mutta niin se on, lisäsi Allen.
— Hyvä, vastasi tohtori. Silloin me tiedämme, mitä meidän pitää tehdä, ja niin hän meni matkoihinsa silminnähtävästi kiihtyneenä. Noin kello kymmenen aikaan tuli luokseni kolme virkailijaa, ja voin vakuuttaa, etteivät he käyttäneet sopupuhetta. Minä sain aikaa kaksikymmentäneljä tuntia
123

harkitakseni päätöstäni, ja niin he jättivät minut hyvin valistettuna kulkutautisairaalasta. Määräaika loppui seuraavana päivänä kello yksitoista.
Minä aloin rukoilla niin hartaasti kuin osasin. Kello puoli kaksitoista ilmaantuivat miehet, joiden piti viedä minut kulkutautisairaalaan, mutta sain taivutetuksi hei-
dät jättämään minut rauhaan kello seitsemään seuraavaan aamuun. Heillä oli mukanaan lääkäri, ja hän selitti, ettei ollut huomattavissa jälkeäkään haavarutosta, ihmeellistä kyllä.
— Täällä ei ole edes minkäänlaista tulehdusta, tohtori selitti, kun hän oli tutkinut minut. Haava on aivan puhdas. Kummallista, hän lisäsi. Veli Allen oli vihastunut itsepäisyydestäni, varsinkin kun en voinut istua ylhäällä enkä edes maata muutoin
kuin määrätyssä asennossa. Mutta kehotin häntä säilyttämään tyyneytensä. Minä tunsin itseni heikoksi ja hermostuneeksi. En koskaan ollut aikaisemmin ollut moi-
sessa tilanteessa. Olin kuitenkin vakuuttunut siitä, että Jumala tämän välityksellä tulisi antamaan kaupungin väestölle opetuksen. Kipuni tuntuivat käyvän pahemmiksi, mutta minä en antanut periksi. Noin kello neljä seuraavana aamuna tunsin vaipuvani kokoon. Tulin pienemmäksi ja pienemmäksi, minusta tuntui, kuin olisin ollut sorvipenkissä ja että minua sorvattiin jollain tavalla. Aloin kiittää Herraa, mutta en uskaltanut rasittaa itseäni kovasti enkä myöskään tahtonut häiritä veli Allenia.
— Kunnia, kunnia, jatkoin hiljaisesti. Joka sanalla voin selvästi nähdä, kuinka kävin pienemmäksi, ja tunsin, että olin voiton puolella. Pian aloin huutaa ääneen ajattelematta, että voisin kenties häiritä veli Allenia. Kun veli Alienin oli aika nousta, en enää vitkastellut suuni avaamisessa. Minä myös huomasin, että pienet
124

liikkeet eivät enää aiheuttaneet minulle mitään tuskaa, ja kun en ollut uskaltanut ottaa kunnollista syvää hengenvetoa pitkiin aikoihin, tahdoin koettaa tehdä sen.
Vedin syvään henkeäni. Se ei tehnyt pahaa. Minä herätin veli Alienin ja kohotin oikean kätenihäntä kohti tuntematta pienintäkään kipua.
— Kunnia, halleluja, minä olen parantunut! huudahdin ja hyppäsin ylös ja aloin taputella murtuneita kylkiluitani. Veli Allen hyppäsi vuoteeltaan ja tarttui kiinni minuun. Hän oli selvästikin hyvin pelästynyt. Luuliko hän kenties, että olin kadottanut ymmärrykseni ?
— Oi, veli Allen, minä olen parantunut, oli kaikki, mitä voin saada sanotuksi.
— Sinä otat hengen itseltäsi tuolla tavalla.
— En, Allen, minä olen todellakin parantunut, sanoin ja taputtelin kylkiluitani hänen estelyistään huolimatta. Minä unohdin mainita, että kun makasin siinä ja huomasin paranevani, tunsin, kuinka murtuneet kylkiluut liitettiin yhteen, minä oikein kuulin, kuinka murtumakohdat törmäsivät yhteen. Veli Allen ei voinut uskoa, että olin parantunut. Hän luuli sen sijaan, että tuskat yhdessä parantumisessa tapahtuneen
epäonnistumisen sekä kulkutautisairaalaa koskevien ajatusten kanssa olivat vaikuttaneet, että ymmärrykseni oli sumentunut. Mutta halleluja! ihme oli tapahtunut. Kun nyt mainitsen sen, niin tunnen saman ihanan voiman, jonka silloin tunsin, minä riemuitsen Kristuksessa, joka paransi minut, ylistys Hänen kalliille nimelleen. Kirkastakaamme Jeesusta ja korottakaamme Häntä yli kaiken muun!
Minä olin nälkäinen ja menin nyt alas ja sain hyvän lounaan. Olin syönyt vain yhden aterian näiden kahdeksan päivän kamppailujen aikana. Kun tulin
125

takaisin huoneeseeni, tunsin, että kaikki oli muuttunut. Lankesin kasvoilleni ja aloin kiittää Jumalaa. Ihmeellinen autuus täytti sieluni, ja minä riemuitsin kolmen tunnin ajan elävän Jumalan kasvojen edessä. Kun olin hieman rauhoittunut, ajattelin, että minun pitäisi antaa tohtorin tietää, mitä oli tapahtunut. Menin sinne, astuin sisään ja istuuduin vastaanottohuoneeseen. Pian hän näyttäytyi ovella. Minä puhuttelin häntä, mutta hän vastasi jonkinlaisella murahduksella. Hänen etelämainen tempperamenttinsa oli tullut loukatuksi, ja se näkyi selvästi hänestä. Kun minun vuoroni tuli, hän viittasi toista henkilöä käymään sisälle ja jätti minut huomiotta. Mutta minä ryntäsin pikaisesti ylös, sillä ymmärsin, ettei hän voisi olla kiinnittämättä huomiota liikkeissäni nyt olevaan eroon viimeiseen käyntiini verrattuna. Minun ripeillä liikkeilläni oli myöskin toivottu vaikutuksensa. Hän pysähtyi ja katsoi minuun sangen
hämmästyneenä.
— Mutta mitä teille on tapahtunut?
— Herra tohtori, minä olen parantunut.
Näkyi kuitenkin selvästi, ettei hän kiinnittänyt paljonkaan huomiotaan siihen. Kuitenkin tosiasiat puhuivat selvää kieltään, eikä hän voinut ilman muuta tehdä niitä tyhjiksi. Minä seisoin ja taputtelin kylkiluitani, ja hän seisoi minua vastapäätä ja tuijotti hurjasti minuun. Muistan, että minä potilaitten muodostamassa piirissä vastaanottohuoneessa iloitsin äänekkäästi tohtorin edessä. Olin saanut selville, että hän oli presbyteeri. Kädellään hän tunnusteli kylkeäni.
— Painakaa vain, herra tohtori, minä sanoin. Hän teki niin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vaipui hänen päänsä olkapäätäni vasten, ja hän alkoi itkeä, niin että vapisi koko ruumiiltaan. Hän itki useita minuutteja sanaakaan sanomatta.
126

— Täytyy kuitenkin olla jotakin erikoista tässä voimassa, joka on Teidät parantanut, hän sanoi lopuksi, minä en ole koskaan nähnyt siihen verrattavaa. Ja Te väitätte, että Jeesus on todellakin parantanut Teidät ilman lääkeaineita?
— Niin, herra tohtori, katsokaa, tässä on dollari. Minä toivoisin mielelläni, että läpivalaisisitte minut vielä kerran.
— Mielelläni, tiili vastauksena, minä olen kiinnostunut näkemään, miten on luunsirpaleen laita, joka oli poikittain.
— Sehän on nyt oikealla paikallaan, minä arvelin ja hymyilin. Kim hän sitten antoi röntgensäteiden läpivalaista minut, hän oli mykkä, samalla kun minä hymyilin. Sitten hän alkoi itkeä.
— Kuinka sirpaleen laita oli, herra tohtori?
— Minä en voi huomata sitä, eikä myöskään mikään viittaa siihen, että sitä on koskaan ollutkaan, hän vastasi. Taas lankesi voima ylitseni, niin että minun täytyi käydä ympäriinsä lattialla. En tietenkään uskaltanut olla liian äänekäs tohtorin huoneessa, ja minä astuin niin kevyesti kuin osasin, minusta melkein tuntui, että
leijuin ilmassa.
— Veli Bevington, tohtori sanoi jälleen, minä toivon,
että te tulisitte kirkkoomme ja antaisitte todistuksenne. Minun kirkkoni sijaitsee Lookout Mountainilla, minä tulen ja noudan teidät autollani.
— Mielelläni, vastasin. Me menimme myöskin sinne sovittuna päivänä, ja minä esitin todistukseni, josta ei näytetty pahastuvan. Minultahan meni tunti aikaa ker-
toessani kokemukseni, joka minusta tuntui sangen kuivalta. Ei myöskään kukaan muu kuin tohtori, hänen vaimonsa, poikansa ja tyttärensä näyttänyt olevan kiinnostunut sanottavastani. Tohtori tahtoi myöskin, että
127

saarnaisin illalla, mihin, pastori suostui, vaikkakin hieman empivästi. Ja illalla minä aivan oikein saarnasin. En puhunut paljoa pyhityksestä, mutta kuitenkin kuulijani huomasivat, mitkä minun mielipiteeni olivat.
— Minä tunnen, sanoin saamani loppupuolella, että täällä on joku, joka tahtoisi tulla pelastetuksi ja saada vanhanaikaisen pelastuksen, mutta täällä ei ole minkäänlaista alttaria. Tuskin olin päästänyt nämä sanat huuliltani, kun tohtori asetti esille kaksi tuolia, ja hänen poikansa ja tyttärensä, kahdenkymmenenkolmen ja yhdeksäntoista
ikäiset, polvistuivat niiden ääreen ja alkoivat rukoilla. Tämä ei miellyttänyt pastoria. Hän luki sen vuoksi nopeasti siunauksen ja antoi sammuttaa valot, niin että useimmat läsnäolevista jäivät pimeään, ja niin meidän kaikkien oli lähdettävä ulos.
Aamulla yllätyin iloisesti kohdatessani tohtorin. Hän syleili minua ja tervehti hyvin iloisesti.
— Veli Bevington. Lapset tahtovat päästä läpi, hän sanoi. Minä vastasin, että hän voisi kutsua heidät sisään, ja me menimme joukolla sisään, ja hetkisen oltuamme rukouksessa he voivat myöskin kiittää Jumalaa pelastuksestaan. Keskiviikkoiltana he diivat mukana rukouskokouksessa ja todistivat liikuttavasi kääntymykses-
tään.Torstaiaamuna tohtori vieraili luonani, hän tahtoi puhua kanssani siitä siunauksesta, josta saarnasin. Hän ilmaisi myöskin toivomuksensa saada kokea tämän siunauksen. Kysyin häneltä, oliko hän varma, että hän todellakin tahtoi saada sen.
— Aivan varmaan, hän vastasi.
— Silloin teidän täytyy heti jättää ajatuskin, että voisitte jäädä presbyteeriseen kirkkoon, vastasin.
128

Kommentoi

Päivän Sana

Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin, ja Sinä paransit minut.

Kategoriat

Ulkoiset linkit

RSS Feeds

Etsi tästä sivustosta