Nuorelle kristitylle, joka valitti epäonnistumisiaan ja hengellisen kasvun puutetta ja ihmetteli, kuinka Jumala voisi rakastaa häntä, kypsempi uskova vastasi olennaisesti seuraavasti:
”Kun lähden täältä ja palaan kotiini, haen pienen tyttövauvani ja panen hänet polvilleni. Niin väsyneenä kuin olenkin, annan hänet polvilleni ja jollain tapaa katsoen tuohon rakkaasen kasvoon ja noihin kauniin sinisimpiin silmiin, tunnen oloni pian levänneeksi ja virkeäksi.
“Tämä on tavallaan outoa, sillä hän ei rakasta minua. Hän ei edes tiedä mitä rakkaus on.
”Hän ei arvosta ongelmiani eikä tunne myötätuntoa minua kohtaan. Sydämeni voi painaa surua tai täynnä ahdistusta ja mieltäni vaikeista ongelmista, mutta hän ei edes tiedä tai välitä. Hän vain gurgilee ja kikattaa huomiolle, jonka minä hänelle osoitan.
”Hän ei anna senttiäkään perheemme tarpeisiin; todellakin, hän maksaa minulle paljon rahaa ja tulee maksamaan vuosia. Silti rakastan sitä lasta enemmän kuin voin sanoa. Ei ole mitään uhria, jota en tekisi hänen puolestaan; ei hyvä asia, jota en antaisi hänelle mielellään.”
Sellainen on Jumalan armo meitä, Hänen lapsiaan kohtaan. Se ei riipu uskollisuudestamme Hänelle tai siitä, kuinka arvostamme Hänen rakkauttaan meitä kohtaan. Hän rakastaa meitä sanoinkuvaamattomalla rakkaudella ja jakaa meille jatkuvasti ”armonsa rikkauksia” yksinkertaisesti siksi, että olemme Hänen lapsiaan Kristuksessa, rakkaassa. Ja kummallista, eikö juuri tämä tosiasia osoittautuu suurimmaksi kannustimeksi antautua Hänelle rakastavassa palveluksessa ja uhrauksessa, kun kasvamme armossa?
The Nature Of Grace
Posted By Pastor Cornelius R. Stam (eli Google käännös)
To a young Christian who kept bemoaning his failures and lack of spiritual growth, and wondering how God could love him, a more mature believer responded substantially as follows:
“When I leave here and return to my home I will pick up my little baby girl and put her on my knee. Tired as I am, I will dandle her on my knee and, somehow, looking into that darling face and those pretty blue eyes, I will soon feel rested and refreshed.
“This is strange, in a way, for she does not love me. She doesn’t even know what love is.
“She doesn’t appreciate my problems and has no sympathy for me. My heart can be burdened with grief or filled with anxiety, and my mind vexed with difficult problems, but she doesn’t even know or care. She just keeps gurgling and giggling at the attention I lavish upon her.
“She doesn’t contribute one cent toward the needs of our family; indeed, she costs me a great deal of money and will for years to come. Yet I love that child more than I can say. There is no sacrifice I would not make for her; no good thing I would not gladly give her.”
Such is the grace of God toward us, His children. It does not depend upon our faithfulness to Him or our appreciation of His love to us. He loves us with an unspeakable love and keeps lavishing upon us “the riches of His grace” simply because we are His children in Christ, the Beloved One. And strangely, is it not precisely this fact that proves to be our greatest incentive to give ourselves to Him in loving service and sacrifice as we grow in grace?