Oli hyvä, että sain kokea tämän rohkaisun, sillä vain vähän myöhemmin tapahtui jotain, mikä olisi ehkä vienyt ikuisiksi ajoiksi avustamisen ilon. Eräässä lukuisista kokouksistamme oli puhujana etelästä tullut evankelista. Hänellä oli erittäin hyvät suositukset. Hän tuntui kuitenkin hieman erikoiselta; hänellä oli hopeanharmaa olkapäille ulottuva paksu tukka ja tekojalka. Alusta alkaen minusta näytti, että hän oli aivan erityisen kiinnostunut uhrirahoista, ja hän mainitsi usein, että muissa paikoissa kerätyt varat tulivat suoraan hänelle.
“Rahat tulisivat myös täällä teille”, sanoin, “jos pitäisitte omia kokouksianne.” Kun evankelistalla oli oma järjestönsä, muistutin häntä, jossa hänen oli maksettava henkilökunnalle palkaa, maksettava ilmoitukset, matkat ja asuminen, hänen tietysti täytyi saada uhrirahat kustantaakseen kaiken. Siinä tapauksessa evan- kelista itse vuokrasi alueen ja palkkasi teltan pystyttäjät.
Kun me sen sijaan tuimme kokouksia, evankelistalla ei ollut näitä huolia, ei edes huolta omista elinkustannuksistaan, sillä hàn asui meillä ja sõi Rosen hyviä kotona tehtyjä ruokia. Me käy timme satoja dollareita jokaiseen kokoussarjaan odottamatta ja tahtomatta niitä koskaan takaisin. Sen jälkeen kun tärkeimmät kulut oli peitetty, kaikki uhrivarat menivät seurakunnille.
Kerran viikossa teimme poikkeuksen. Kutsuimme sitä “rakkausuhriksi”. Se oli keräys evankelistan omiin menoihin. Olimme kokeneet, että kuusiviikkoisen kampanjan jälkeen evankelistalla oli tarpeeksi varoja kustantaa seuraava kokoussarja omin päin.
Kerroin tuolle evankelistalle näin pienetkin yksityiskohdat, koska näin, että aihe oli hänellä mielessä. Huolimatta tästä selityksestä hän kysyi jokaisen kokouksen jälkeen, paljonko uhri oli tuottanut. “Voisitte saada paljon enemmän”, hän sanoi. “Te ette pyydä oikealla tavalla. Teidän täytyy vedota ihmisten syvimpiin tunteisiin, jos haluatte heidän antavan.”
“Me emme halua heidän antavan”, Rose sanoi illallispöydässä ja ojensi hänelle kolmatta kertaa lihapullia. “Ei, koska me pyydämme. Jos Pyhä Henki kehottaa heitä antamaan, se on eri asia, ja Hän määrittelee myös summan.”
Kummallisinta tässä miehessä oli, että huolimatta liiallisesta kiinnostuksestaan rahaan, hän oli voideltu, Jumalan innoittama puhuja. Meidän kokouksissamme oli sinä kesänä kaikkein eniten väkeä, eniten ihmisiä tuli alttarille ja eniten tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Eräänä iltana kuuro lapsi sai kuulonsa takaisin. Viikon lopussa lasta hoitanut lääkäri todisti hänen parantumises taan lavalla. Toisena iltana eräs nainen vapautui valtavasta rumentavasta struumasta.
Lopulta tuli viimeinen sunnuntai-iltapäivä. Yli 10 000 ihmistä oli ahtautunut valtavaan telttaan, kun Bob Smith (ei hänen oikea nimensä) piti vaikuttavan loppupuheen. Ajattelin, että hän oli todella taitava puhuja, ja olin iloinen hänen puolestaan siitä, että kokoukset olivat olleet myös rahallisesti tuottoisia, sillä miesparalla tuntui olevan niin suuri huoli siitä asiasta. Hän oli saanut tarpeeksi rahaa rakkausuhreina voidakseen rahoittaa useita kokoussarjoja.
Silmäni vaeltelivat pitkin kuuntelijarivejä. Näin, että yleisö oll yhä valtaosaltaan naisia. Mikä tekisi Jumalasta todellisen ja elävän tämän päivän miesten keskuudessa?
“… Jumalan rikkaimmat siunaukset”, Smith on juuri sanomassa. Ajatukseni palasivat nopeasti takaisin saarnaan. “Hän eivoi antaa teille, ellette te ensin anna Hänelle. Tyhjentäkää kukkaronne, ystävät, jotta Jumala voisi antaa teille kaikkitaivaan rikkaudet.”
Miksi mies puhui kukkaroista? Tässä päättäjäistilaisuudessa ei ollut tarkoitus kantaa uhria. “Kuka haluaa antaa?” hän jatkoi. “Antakaa uhraamalla, antakaa, niin että Jumalan on myös annettava teille.”
Vaaleanpunaiseen pukuun pukeutunut nainen tuli käytävää pitkin lavaa kohti. Smith astui alas puhujakorokkeelta ja kumartui kukkaruukkujen välistä ottamaan naisen ojentamat rahat.
“Jumala sinua siunatkoon, sisar”, puhuja huusi. “Jumala tulee siunaamaan sinua suuresti tästä rakkauden teosta.” Siellä täällä valtavan telttakankaan alla muutkin lähtivät kulkemaan käytäviä pitkin. Nousin tuolistani lavan takaosasta ja menin toiselle puolelle. Lavan takana oli pieni ryhmä avustajia ja paikallisia pastoreita.
“Mitä hän oikein kuvittelee?” kysyi Rosen veli Edward Gabriel. (Rosen perhe oli äskettäin lyhentänyt nimensä Gabrielianista Gabrieliksi.) “Hänellä ei ole oikeutta tehdä tuota.” “Meidän täytyy keskeyttää hänet”, myönsin.
Mutta miten? Hänen pyyntöönsä vastaavien ihmisten tunne oli aito, vaikka pastori itse ei ollutkaan. Hän itki nyt kerätessään uhria. “Kiitos, veli.” “Jumala palkitsee sinulle, sisar.” “Jumala siunatkoon sinua ja sinua sinua.”
Mitä me voisimme tehdä? Nämä ihmiset olivat kuulleet tämän miehen saarnaavan Jumalan sanaa viikkojen ajan ja nähneet täällä tapahtuvan paranemisia. Sen seurauksena useat olivat antaneet elämänsä Kristukselle. Heikentäisimmekö heidän uskoaan paljastamalla hänet?
“Mutta voimme ainakin varmistua, ettei hän kävele täältä ulos näiden ihmisten rahat mukanaan”, sanoi Edward, joka oli kokouksien pääavustaja.
Röyhkeä vetoaminen jatkui. Gerry alkoi tulla levottomaksi istuttuaan kauan paikallaan, ja Rose otti auton avaimet ja vei hänet kotiin. Kun Rose tuli takaisin ajettuaan 48 kilometrin matkan mies jatkoi yhä uskomatonta esitystään. Hän teki uhrin antamisesta julkisen todistustilaisuuden “kaikkien nähden” ja “sinut laskettiin kuuluvaksi” niihin, jotka rakastivat Jumalaa. Palaaminen toisen tai kolmannen kerran oli vielä suurempi osoitus rakkaudesta.
Keräys kesti uskomattomat kaksi ja puoli tuntia kokouksen aikataulun mukaisen lopettamisajan jälkeen. Siellä täällä yleisön joukossa näin kasvoja, jotka näyttivät yhtä hämmentyneiltä kuin
itsekin olin, ehkä noin neljäsataa ihmistä oli poistunut, mutta suurin osa yleisöstä näytti olevan täysin miehen esityksen lumoissa. Joskus näytti, että koko teltta oli yhtäkkiä noussut tuomaan rahojaan uhrikoppaan evankelistan jalkojen juureen.
Lopulta, kun taskuissa ja kukkaroissa ei voinut olla jäljellä juuri mitään, mies painoi päänsä loppurukoukseen. Edward ja hänen uhrinkantajaryhmänsä tekivät salamahyökkäyksen ja ympäröivät lavan. Ennen kuin Smith ehti vastustaa, he kaappasivat uhrikopat ja lähtivät kohti lavan takaosaa.
“Miehet ah, veljet”, Smith änkytti. “Minä minä olin juuri siunaamassa näitä lahjoja.”
“Amen”, sanoivat uhrinkantajat yhteen ääneen ja hävisivät verhojen taakse, jossa meillä oli näyttämöntakainen toimisto.
Olin tässä toimistoalkovissa muutamia minuutteja myöhemmin tarkoituksenani laskea rahoja, kun Smith ryntäsi verhon takaa. Suonet hänen ohimoillaan sykkivät raivosta.
“Ne kuuluvat minulle. Ne ovat kaikki minun.”
Hänellä oli vanha pehmeä nahkalaukku, jonka hän paiskasi pöydälle. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sitä. Hänellä ei varmastikaan ollut sitä mukanaan autossa, kun olimme yhdessä tulleet Downeysta iltapäivällä. Hän nykäisi salkun auki ja alkoi tunkea siihen pöydällä lojuvia seteleitä.
Edward tarttui salkun kahvaan, samalla kun toinen mies otti kiinni Smithin käsivarresta.
“Älkää koskeko häneen.” Minun oma ääneni sanoi: “Älkää koskeko tuohon mieheen.” Muut tuijottivat minua ymmärtämättä mitään. Olin yhtä hämmästynyt kuin hekin. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin katsonut, en hyvin punaista ja vihaista saarnaajaa, vaan Israelin kuningas Saulia ja kuulin Raamatun sanat: “… kuka on rankaisematta satuttanut kätensä Herran voideltuun?” (1 Sam. 26:9).
Muistin, että ne olivat Daavidin sanat ja hän oli sanonut ne Saulista, sen jälkeen kun Saul oli kääntynyt pois Jumalasta, ollut tottelematon ja alkanut taistella Jumalaa vastaan. Silti Saul oli Daavidin silmissä mies, jonka kautta Jumalan voima ja siunaus oli virrannut, kuten olin nähnyt sen virtaavan Bob Smithin kautta.
Smith työnsi seteleitä laukkuunsa niin nopeasti kuin hänen kätensä pystyivät liikumaan. “Demos, näetkö mitä hän tekee?” Edward sanoi. “Kyllä näen.” “Ja sinä aiot antaa hänen lähteä nuo rahat mukanaan?” “Miksen saisi lähteä?” Smith sanoi. “Nehän ovat minun rahojani.” Hän piteli nyt salkkua pöydän alapuolella ja lakaisi kädel lään rahoja siihen.
“Kyllä, Bob, ne ovat sinun rahojasi”, sanoin tuskin vieläkään uskoen omaa ääntäni. “Jumala ei anna rahojaan näillä keinoilla.”
“Keinoilla!” Smith huudahti takaisin pilkallisesti. “Te ette tiedä mitään keinoista. Te olette tyhmä, Shakarian. Te kaikki olette tyhmiä.” Hän napsautti laukun kiinni ja tuijotti pientä maallikkojen ja pastoreiden joukkoa. “Täällä tapahtuu ihmeel lisiä asioita, ettekä te edes tiedä sitä.”
Hän perääntyi kohti ovea etsien verhojen aukkoa. Sitten hän katosi.
Minun täytyi panna molemmat käteni Edwardin hartioille estääkseni häntä ryntäämästä Smithin perään. “Anna hänen mennä”, toistin. “Mitä me voimme tehdä noilla rahoilla? Ne eivät ole tulleet Jumalalta, enkä usko, että Jumala siunaa niitä.” Jälleen kerran tunsin lausuvani sanoja, jotka tulivat itseni ulkopuolelta. Sitten tuo tunne meni ohi ja tunsin itseni hyvin väsyneeksi, väsyneeksi ihmisiin, kokouksiin, telttoihin, lavoihin ja kovaäänisiin. Astuimme valtavalle telttakankaan peittämälle
areenalle. Ihmisjoukko kulki yhä käytäviä pitkin kohti ulosmenotietä. Kirkkojen vapaaehtoiset ryhmät pinosivat kokoontaitettavia tuoleja kasaan. Missään ei näkynyt jälkeäkään Bob Smithistä.
Löysin Rosen ja pyysin häntä menemään kotiin. Kestäisi tunteja, ennen kuin saisimme kaiken puretuksi. Piti järjestää siivous, noutaa purkuryhmä kaupungista. Huomenna pitäisi vielä palata johtamaan ympäristön siivousta. Olin niin kyllästynyt… hirvittävän kyllästynyt kaikkeen.
Richardin huoneessa kotona ei ollut jälkeäkään miehestä, joka oli asunut siellä kuusi viikkoa. Hänen vaatteensa olivat kadonneet kaapista, kaksi sinistä matkalaukkua oli hävinnyt, ja jopa hänen hammasharjansa oli kadonut kylpyhuoneen hyllyltä. Kukaan ei tiennyt, milloin hän oli pakannut tavaransa. Ainakaan hän ei ollut hyvästellyt ketään eikä kiittänyt Rosea viikkojen huo lenpidosta. Kului kuusi viikkoa, ennen kuin seuraavan kerran kuulin Bob Smithistä. Eräänä päivänä hän itse käveli Turva numero kolmen päätoimistoon laihana, parta ajamatta, nukkavieruihin vaatteisiin pukeutuneena. Hän näytti kaikin puolin rahattomalta. Hän kertoi minulle pitkän kovaonnisen tarinan ja pyysi rahaa päästäkseen Detroitiin. Annoin hänelle rahaa. Kolme vuotta myöhemmin kuulin, että hän oli kuollut.
Tämä oli ensimmäinen, vaikkakaan ei suinkaan viimeinen kerta, kun kohtasimme tuon ilmiön, ihmisen, jonka kautta Jumala toimi muitten hyväksi, mutta jonka oma elämä oli raunioina. Joskus, kuten Bob Smithin kohdalla, ongelmana oli raha, joskus naiset tai huumeet ja seksuaaliset vääristymät.
Miksi Jumala käytti tällaisia ihmisiä? Oliko se Raamatun voima, joka toimi riippumatta miehestä, joka tuota voimaa käyt- ti? Vai oliko se kuulijoiden usko? En tiennyt sitä.
Olin varma vain kahdesta asiasta: Ihmiset, jotka antoivat elä- mänsä ja kukkaronsa Jumalalle noissa kokouksissa, eivät menet- täneet palkkaansa siksi, että inhimillinen välittäjä toimi väärin. Sanat, jotka olin lausunut niitä ymmärtämättä, pitivät paikkansa. “Älä koske häneen.”
Nämä ihmiset olivat Jumalan käsissä. Huomasin, ettei minulla ollut lupa edes pohtia asiaa liian paljon. Ajattelin usein kuitenkin Charles Pricen sanoja, joita sanoessaan hän oli näyttänyt niin tuskaiselta. “Miehet, jotka ovat eturintamassa, haavoittuvat.” Ajattelin vaaroja ja kiusauksia, joihin sellaiset miehet joutuivat, ja mietin, olinko rukoillut tarpeeksi Bob Smithin puolesta…