Tämä on osa Branhamin saarnasta “MINUN ELÄMÄNTARINANI” 19.04.1959

“Meillä oli yksi pieni huone,
minä nukuin pienessä kenttävuoteessa siellä, ja oli tulossa
kylmä, ja tuo vanha hella. Minä otin postin ja selasin postia
ja ensimmäinen asia siellä oli hänen pienet joulusäästönsä,
kahdeksankymmentä senttiä, ”Neiti Sharon Rose Branham.”
Siinä se oli, kaikki taas uudestaan.
Olin ollut riistanvartija. Kurkotin ja otin aseeni, pistoolin,
pistoolikotelosta. Minä sanoin: ”Herra, minä—minä en kestä
tätä enää, minä—minä kuolen. Minä—minä kärsin niin kovasti.”
Vedin aseen iskuria taaksepäin, painoin sen päähäni, polvistuin
siellä tuolle kenttävuoteelle siinä pimeässä huoneessa. Minä
sanoin: ”Isä meidän, Joka olet Taivaissa, pyhitetty olkoon
Sinun nimesi. Tulkoon Sinun valtakuntasi, tapahtukoon Sinun
tahtosi,” ja kun minä yritin, pusersin liipaisinta niin kovaa kuin
pystyin, minä sanoin: ”maan päällä niin kuin Taivaassa. Anna
meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Eikä se
lauennut!
Ja minä ajattelin: ”Oi, Jumala, revitkö Sinä minua vain
kappaleiksi? Mitä minä olen tehnyt? Sinä et anna minun edes
kuolla.” Ja minä heitin aseen alas, ja se laukesi ja luoti meni
huoneen halki. Ja minä sanoin: ”Jumala, miksi minä en voi
kuolla ja päästä pois? Minä en yksinkertaisesti voi enää jatkaa.
Sinun täytyy tehdä minulle jotakin.” Ja minä kaaduin pitkälleni
ja aloin itkeä pienellä, vanhalla, likaisella punkallani.
Ja minun on täytynyt nukahtaa. En tiedä nukuinko vai mitä
tapahtui.
Olen aina kaivannut päästä länteen. Olen aina halunnut
yhden noista hatuista. Isäni kesytti hevosia nuoruudessaan,
ja minä aina halusin yhden noista hatuista. Ja veli Demos
Shakarian osti minulle sellaisen eilen, ensimmäisen sellaisen,
joka minulla on ollut (koskaan ollut), yhden niistä sellaisista
lännen hatuista.

Ja minä ajattelin, että olin kulkemassa pitkin preeriaa,
laulaen tuota laulua: ”Vaunun pyörä on rikki, karjatilalla on
kyltti: ’Myytävänä.’” Ja kun kuljin eteenpäin, huomasin vanhan
katetun vaunun, kuin vanhat preeriavankkurit, ja pyörä oli
rikki. Se tietysti edusti minun rikkinäistä perhettäni. Ja kun
pääsin lähelle, minä katsoin, ja siellä seisoi hyvin kaunis, nuori
tyttö, noin kaksikymmentävuotias, valkoinen hulmuava tukka ja
siniset silmät, puettuna valkoisiin. Minä katsoin häneen, minä
sanoin: ”Hyvää päivää!” Menin eteenpäin.
Hän sanoi: ”Hei, isä.”
Minä käännyin takaisin, minä sanoin: ”Isä?” ”Mutta,” minä
sanoin: ”miten, neiti, sinä voit… miten voin olla sinun isäsi, kun
sinä olet yhtä vanha kuin minä olen?”
Hän sanoi: ”Isi, sinä et vain tiedä, missä sinä olet.”
Ja minä sanoin: ”Mitä sinä tarkoitat?”
Hän sanoi: ”Tämä on Taivas.” Hän sanoi: ”Maan päällä minä
olin sinun pikku Sharonisi.”
”Mutta,” minä sanoin: ”kultaseni, sinä olit vain pieni vauva.”
Hän sanoi: ”Isi, pienet vauvat eivät ole pieniä vauvoja täällä,
he ovat kuolemattomia. He eivät koskaan vanhene tai koskaan
kasva.”
Ja minä sanoin: ”No, Sharon, kulta, sinä—sinä olet kaunis,
nuori nainen.”
Hän sanoi: ”Äiti odottaa sinua.”
Ja minä sanoin: ”Missä?”
Hän sanoi: ”Uudessa kodissasi.”
Ja minä sanoin: ”Uudessa kodissa?” Branhamit ovat
kulkureita, heillä ei ole koteja, he vain… Ja minä sanoin: ”No,
minulla ei koskaan ollut kotia, kultaseni.”
Hän sanoi: ”Mutta sinulla on sellainen täällä, isi.” En
tarkoita olla pikkulapsi, mutta se on vain niin todellista minulle.
Kun alan ajatella sitä, se kaikki
tulee taas takaisin. Hän sanoi: ”Sinulla on sellainen täällä, isi.”
Minä tiedän, että minulla on sellainen siellä, jonakin päivänä
minä menen sinne. Hän sanoi: ”Missä on Billy Paul, minun
veljeni?”
Ja minä sanoin: ”No, minä jätin hänet rouva Broylle, vain
muutama minuutti sitten.”
Hän sanoi: ”Äiti haluaa nähdä sinut.”

Ja minä käännyin ja katsoin, ja siellä oli suuren suuria
palatseja, ja Jumalan kirkkaus ympäröi niitä. Ja minä kuulin
enkelikuoron laulavan, ”Minun kotini, ihana kotini.” Minä aloin
nousta portaita, juosten niin kovaa kuin pystyin. Ja kun pääsin
ovelle, siellä hän seisoi, valkoinen vaate yllään, tuo musta tukka,
pitkä, pitkin hänen selkäänsä. Hän ojensi kätensä, niin kuin
hän aina teki, kun tulin väsyneenä töistä tai jotakin. Minä otin
häntä käsistä ja sanoin: ”Kulta, minä näin Sharonin tuolla.”
Minä sanoin: ”Hänestä tuli kaunis tyttö, eikö tullutkin?”
279 Hän sanoi: ”Kyllä, Bill.” Hän sanoi: ”Bill.” Laittoi kätensä
ympärilleni, (ja hän sanoi) vain minun hartioideni ympärille, hän
alkoi taputtaa minua, hän sanoi:
Lakkaa murehtimasta minua ja Sharonia.
Minä sanoin: ”Kulta, minä en voi sille mitään.”
Hän sanoi:
Kuulehan, Sharonilla ja minulla on asiat paremmin kuin sinulla.
Ja hän sanoi:
Älä murehdi meistä enää. Lupaatko minulle?
Ja minä sanoin: ”Hope,” minä sanoin: ”minä olen niin
kaivannut sinua ja Sharonia, ja Billy itkee perääsi koko ajan.”
Minä sanoin: ”En tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan.”
Ja hän sanoi: ”Kaikki tulee olemaan hyvin, Bill.” Hän sanoi:
Lupaa vain minulle, ettet murehdi enää.

Ja hän sanoi: ”Etkö
istuisi alas?” Ja katsoin ympärilleni ja siellä oli suuren suuri
tuoli.
Ja minä muistan, kuinka yritin ostaa tuolia. Nyt, olen
lopettamassa. Minä koetin kerran ostaa tuolia. Meillä oli
vain ne vanhat—vanhat tavalliset puuistuimiset tuolit, tuohon
aamiaiskalustoon. Meidän täytyi käyttää niitä, ainoita tuoleja
jotka meillä oli. Ja me pystyimme ostamaan yhden näistä
tuoleista, jotka lasketaan taaksepäin selkäosasta, kuin…
Minä unohdan minkälainen nojatuoli se oli. Ja se maksoi
seitsemäntoista dollaria, ja voitte maksaa kolme dollaria
käsirahaa ja dollarin viikossa. Ja me hankimme sellaisen. Ja
voi, kun tulin kotiin… Olin työskennellyt koko päivän, ja
saarnannut puoleen yöhön kaduilla ja missä ikinä pystyin
saarnaamaan.
Ja—ja eräänä päivänä jäin jälkeen maksuissani. Meillä ei
ollut varaa siihen, ja se jatkui päivän toisensa jälkeen, ja lopulta
eräänä päivänä he tulivat ja ottivat tuolini ja veivät sen. Tuona
iltana, en koskaan unohda sitä, hänellä oli kirsikkapiirakka
leivottuna minulle. Pikku ressukka, hän—hän—hän tiesi, että
tulisin olemaan pettynyt. Ja illallisen jälkeen minä sanoin:
”Miksi olet niin kiltti tänä iltana, kulta?”
Ja hän sanoi: ”Kuulehan, pyysin naapurinpoikia kaivamaan
sinulle vähän onkimatoja. Eikö meidän sinustakin pitäisi mennä
joelle ja onkia hetken?”
Ja minä sanoin: ”Kyllä, mutta…”
Ja hän alkoi itkeä. Minä tiesin, että jokin oli vialla. Minulla
oli aavistus, koska he olivat jo lähettäneet minulle ilmoituksen,
että he tulisivat hakemaan sen. Eikä meillä ollut varaa siihen
dollarin maksuun viikossa. Me emme pystyneet, meillä ei… ei
vain ollut varaa siihen. Hän laittoi kätensä minun ympärilleni,
ja minä menin ovelle ja tuolini oli poissa.
Hän kertoi minulle siellä, hän sanoi: ”Muistatko sinä sen
tuolin, Bill?”
Ja minä sanoin: ”Kyllä, kulta, minä muistan.”
Hän sanoi: ”Se oli se, mitä sinä ajattelit, eikö ollutkin?”
”Kyllä.”
Hän sanoi: ”No, tätä he eivät voi viedä, tämä on maksettu.”
Hän sanoi: ”Istu alas hetkeksi, minä tahdon puhua sinulle.”
Ja minä sanoin: ”Kultaseni, minä en ymmärrä tätä.”

Ja hän sanoi:
Lupaa minulle, Billy, lupaa minulle, ettet enää murehdi.
Sinä olet nyt menossa takaisin. Ja hän sanoi:
Lupaa minulle, ettet murehdi.

Ja minä sanoin: ”Minä en voi tehdä sitä, Hope.”
Ja juuri silloin minä havahduin, huoneessa oli pimeää.”

(Huom. kyllä hän lopulta lupasi)